torstai 29. tammikuuta 2015
49,3kg!
WOOOP! Pitkästä aikaa oma vaaka kuva! En enää ikinä aijo ylittää 50kg!! Enää -4kg tavoitteeseen ;) Oli pakko tulla tänne hehkuttaan :DD Nyt on niiiiiiiiin onnistunu olo! Mie tein sen. Tähän mennessä oon laihunut -40kg!
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
Kipeänä kuumeessa :(
Eilen mulle sitte nousikin kuume... Meillä oli liikuntaa vikat 3h ja mulla tuli yhtäkkiä tosi kummallinen olo. Rintaan alko pistään ja ite tietenki säikähin sitä. Silmissä sumeni ja olo oli kamala. Sinnittelin kuitenkin siihen, että päästiin kotiin ja kun kotona mittasin kuumeen se näytti 35.2 eli alilämpöä. Olin ihan hysteerinen ja mun puhe oli tosi sekavaa ja lausuin lauseet väärässä järjestyksessä. Menin vain makaamaan ja mulla tuli rytmihäiriötä. Säikähin, koska tää ei nyt ole yhtään hyvä yhdistelmä, että on rytmihäiriötä, kuumetta, heikko pulssi, vakava aliravitsemus sekä kaiken kruunaa se kun viime verikokeissa oli jokin sellainen arvo huono, että jos tulen kipeeksi paraneminen voi kestää jopa kuukauden, koska kropalla ei oo aineita millä taistella sitä pöpöä vastaan. Iskä sano, etten kyllä lähde amikseen tässä kunnossa. Mustakin on parempi jäädä nyt kotiin...
Nyt aamulla mittasin kuumeen niin se olikin 38.1. Aamupainokin oli 50,3kg eli ihan kohta se tapahtuu! Pääsen vitosista eroon :) Googlailin heti, että jos kuume laihduttaa ja tosi asia sekin oli :D Eli ehkä mun paino vois alkaa nelosella jo huomenna hyvällä tuurilla? -400g tarvis tippua päivän aikana.
Eilen myös kerroin kahdelle mun luokkalaiselle tästä jutusta ja en tajua miten ne ymmärsi mua niin hyvin! Ne sano, että ne olikin ollu tosi huolissaan, mutta ei ollu uskaltanu kysyä jos mie suutun. Koko luokka on kuulema musta tosi huolissaan. Ne sano, että haluaa mun voivan paremmin ja jos on jotain mitä ne voi tehä niin kertoa niille. Mule tuli piiiiiitkästä aikaa sellanen olo, että musta oikeesti välitetään. Aloin itkeenki siinä kun kävi niin tunteisiin. En mie ois uskonu, että kukaan ois musta koulussa edes huolissaan tai välittäs. Ne oikeesti välittää musta<3 Mulla oli hetken hyvä olo, vaikka fyysisesti aivan kamala. Oon niin ilonen, että uskalsin vihdoin kertoa niille. Nyt niiden ei enää tarvi ihmettellä mun poissaoloja ja miksi en syö missään ikinä mitään. En silti aijo muille mun luokkalaisille kertoa, koska en halua, että koko koulu tietäs. Mutta noille kahdelle läheisimmälle luokkalaisille uskalsin, koska tuntui oikealta kertoa niille.
Tämän päivän aijon viettää dataten koneella sekä kuuntelemalla Bring Me The Horizonia ja aloittamalla katsomaan True Bloodin tuotantokaudet uudestaan. Teetä menee varmaan myös monta litraa...
Nyt aamulla mittasin kuumeen niin se olikin 38.1. Aamupainokin oli 50,3kg eli ihan kohta se tapahtuu! Pääsen vitosista eroon :) Googlailin heti, että jos kuume laihduttaa ja tosi asia sekin oli :D Eli ehkä mun paino vois alkaa nelosella jo huomenna hyvällä tuurilla? -400g tarvis tippua päivän aikana.
Eilen myös kerroin kahdelle mun luokkalaiselle tästä jutusta ja en tajua miten ne ymmärsi mua niin hyvin! Ne sano, että ne olikin ollu tosi huolissaan, mutta ei ollu uskaltanu kysyä jos mie suutun. Koko luokka on kuulema musta tosi huolissaan. Ne sano, että haluaa mun voivan paremmin ja jos on jotain mitä ne voi tehä niin kertoa niille. Mule tuli piiiiiitkästä aikaa sellanen olo, että musta oikeesti välitetään. Aloin itkeenki siinä kun kävi niin tunteisiin. En mie ois uskonu, että kukaan ois musta koulussa edes huolissaan tai välittäs. Ne oikeesti välittää musta<3 Mulla oli hetken hyvä olo, vaikka fyysisesti aivan kamala. Oon niin ilonen, että uskalsin vihdoin kertoa niille. Nyt niiden ei enää tarvi ihmettellä mun poissaoloja ja miksi en syö missään ikinä mitään. En silti aijo muille mun luokkalaisille kertoa, koska en halua, että koko koulu tietäs. Mutta noille kahdelle läheisimmälle luokkalaisille uskalsin, koska tuntui oikealta kertoa niille.
Tämän päivän aijon viettää dataten koneella sekä kuuntelemalla Bring Me The Horizonia ja aloittamalla katsomaan True Bloodin tuotantokaudet uudestaan. Teetä menee varmaan myös monta litraa...
maanantai 26. tammikuuta 2015
And the weight of the world's getting harder to hold up
Tämä päivä oli aikamoinen sekamelska ja kerron aivan alusta kaiken aamusta asti :D Haluankin kirjoittaa tästä sillä mulla on niin lyhyt muisti ja voin unohtaakkin myöhemmin pieniäkin asioita tästä päivästä joilla voisi olla merkitystä... Voin aina palata lukemaan tän postauksen.
Heräsin aamulla ja kävin vaa'alla heti kun pääsin. Paino oli 50.5kg! Olin ihan innoissani siitä, että mun paino oli tippunu. Kohta se alkaa jo sillä nelosella! Lähdettiin aamupäivästä ajeleen 2h matkan sinne osastolle porukoiden kanssa ja olin koko automatkan kamalan vaivaantuneen oloinen ja oli älyttömän vaikea edes hengittää... Jotenki mua ahdisti se koko tilanne ja se, että porukat on taas mukana.
Saavuttiin osastolle, ja mentiin ilmoittamaan tulosta jonka jälkeen istuttiin odottamaan. Odoteltiin jokin 15min kunnes tää lääkäri ja psykiatrinen sairaanhoitaja joka on ilmeisesti erikoistunut syömishäiriöihin otti meidät vastaan ja johdatti sokkeloisen osaston läpi johonkin huoneeseen.
Istuttiin alas ja ne alko kyseleen kaikkia peruskysymyksiä ja sanoivat suoraan mulle ensimmäistä kertaa, että mulla on laitettu mustaa valkoselle siitä, että sairastan anoreksiaa F50.0. Ikinä ennen sitä ei oltu sanottu mulle suoraan vaan kierrellen asiaa. Ottivat multa myös pulssin joka oli matala. Sanoivat, että oon vakavasti aliravittu ja se pitäis saada korjattua. Ne sanoivat etten ymmärrä, että oon sairas ja mun tila on vakava. Siinä vaiheessa kun ne kysy oksentelenko niin tuli syvä hiljasuus ja se sairaanhoitaja sano "taitaa olla vaikea kysymys vastata?" Nyökkäsin vain... Kysyivät myös nää kaikki perus kuukautis jutut jne. Se keskustelu kesti niiden kaa joku 1,5h...
Ne pakotti mut ravitemusterapeutin käynnille ja jos mun syömiset ei ala korjaantuun, (kuten ne ei varmasti alakkaan koska en suostu syömään yhtään nykyistä enempää,koska haluan laihtua) niin sen jälkeen mun on pakko jäädä sinne osastolle. Osasto on kuulema viisi paikkainen ja siellä ollaan maanantaista perjantaihin ja viikonloput lähdetään kotiin kun osasto on kiinni. Sitten jos tilanne menee vielä oikein vakavaksi mut lähetetään toiselle osastolle joka on aika pirun kaukana ja se on ymmärtääkseni suljettu osasto.
Meinasin alkaa itkeen siellä pariin otteeseen kun alkoi ahdistaan se, kun musta tuntu nurkkaan ajetulta ja, että ois pakko päättää joko syöminen tai osasto. En mie halua kumpaakaan :( Se mun ahdistus alko näkyyn myös siinä, että aloin nauraan yhtäkkiä yhdessä välissä... Se lääkärikin kysy mikä mulla naurattaa niin mie vaan vastasin, että tää tilanne ahdistaa.
Kävi kamalasti mun porukoita sääliksi kun en haluais olla niille vaivaksi ja huoleksi... Mie en kuitenkaan mitään tälle voi.
Mun bmi on nyt 18.5 eli ihan siinä rajalla, enkä mie oikein usko sitä, sillä en koe itteeni mitenkään alipainoiseksi vaan enemmänki ylipainoiseksi. Olen lihava vielläkin.... Antakaa mun vain laihduttaa....
lauantai 24. tammikuuta 2015
Ruokaa...Ruokaa....Ruokaa..........
Pakko tulla purkaan mun ajatuksia tänne... Mua ahdistaa aivan vietävästi ja maanantaina ois se arviointi ja hoitosuunnitelman teko... EI EI EI EI! MIE EN HALUA! En varmasti ala mitään noudattamaan. SE ON VARMA. Mua ei kukaan pysty estään enää. Ei varmasti!!! Sitten nyt muutaman päivän ajan mulla on ollu kamala himo kaikkeen paska ruokaan ja ihan outojaki himoja, kuten mandariinien kuoret?! WTF? Kuka täyspäinen ihminen alkas mandariinin kuoria järsiin... Puutostako? Mie en oo ennen tajunnu kui vahva tää mun itsekuri tai ruuasta pois pysyminen on ennen tätä viikkoa... Mulla on ruoka niin vahvasti mielessä 24/7 ja tyylii tekis mieli syödä pelkkkää sokeria tai kaakaojauhetta ilman mitään lisukkeita. On tällee ollu aikasemminki muttei nyt näin vahvana :D En ymmärrä...
Enkä oo tyylii käyny kohta viikkoon vessassa sillä toisellä hädällä... Hävettää kirjottaa tääki tänne, mutta yleensä mulla kyllä jotain tulee ulos... Miks mitään ei tuu? D: Hitto jos vaan kaikki mitä syön varastoituu läskiksi ja lihon ja lihon... Eihän tässä mitään kohta uskalla enää syödä.
Tän päivän kalori saldo 156kcal. Ihan tyytyväinen oon tähän tulokseen... Tänään juon loppu päivän vain ihan teetä jos jotain on pakko saada. TOIVON pääseväni huomenna puntarille, että ehdin nähdä paljon painan ennen maanantaita. Kuitenkaan en välttämättä pääse, sillä on viikonloppu ja porukat kotona... Ehkä ne lähtis käymään jossaki niin pääsis. Haluisin jo päästä siihen nelosella alkavaan numeroon tai edes siihen 50kg maanantaiksi jos mut punnitaan sielä osastolla... En halua nähdä taas seuraavalla kerralla sitä 51kg.
Ei tässä oikein muuta tällä hetkellä...
Enkä oo tyylii käyny kohta viikkoon vessassa sillä toisellä hädällä... Hävettää kirjottaa tääki tänne, mutta yleensä mulla kyllä jotain tulee ulos... Miks mitään ei tuu? D: Hitto jos vaan kaikki mitä syön varastoituu läskiksi ja lihon ja lihon... Eihän tässä mitään kohta uskalla enää syödä.
Tän päivän kalori saldo 156kcal. Ihan tyytyväinen oon tähän tulokseen... Tänään juon loppu päivän vain ihan teetä jos jotain on pakko saada. TOIVON pääseväni huomenna puntarille, että ehdin nähdä paljon painan ennen maanantaita. Kuitenkaan en välttämättä pääse, sillä on viikonloppu ja porukat kotona... Ehkä ne lähtis käymään jossaki niin pääsis. Haluisin jo päästä siihen nelosella alkavaan numeroon tai edes siihen 50kg maanantaiksi jos mut punnitaan sielä osastolla... En halua nähdä taas seuraavalla kerralla sitä 51kg.
Ei tässä oikein muuta tällä hetkellä...
maanantai 19. tammikuuta 2015
Koulukiusaaminen ja omat kokemukset
Kuten huomaa vaihdoin blogin nimen. Se olkoon tästä eteenpäin "Elämä Vaa'alla". Minusta se kuvaa paljon paremmin tätä blogia kuin aikaisempi ja sillä on useampi merkitys. Sen enempää selittelemättä mennään tämän blogin aiheeseen, joka koskettaa mua itseäni henkilökohtaisesti PALJON. Kuten otsikostakin jo saattaa päätellä aiheena on koulukiusaaminen.
Omalla kohdallani kiusaaminen alkoi jo hyvin varhaisessa vaiheessa eskarissa. Olin vielä silloin iloinen ja leikkisä lapsi, kuten kuka tahansa muukin. Hieman pyöreämpi vain, vaikken kuitenkaan mikään lihava vaan lapsenpyöreä. Eräs poika aloitti tämän touhun, kutsun häntä nyt vaikka kirjaimella J. Jo ensimmäisinä päivinä J alkoi haukkua minua eskarilaiseen tyyliin "tyhmä, idiootti, läski" ja otti kädestä leluja, töni, juorus musta jne. Muutkin eskarin lapset alko syrjimään mua eikä ottanu leikkeihin mukaan. Kerroin asiasta mun vanhemmille, että J kiusaa minua, mutta eivät ne ottanut asiaa tosissani, vaikka useampaan kertaan sen sanoin. Luovutin lopulta ja kiusaaminen vain jatkui eskarin päättymiseen asti. Muistan aina kun eskarin pihalla oli sellainen korkea kumpare, jonne menin aina seisomaan kun eskari loppui, kun odotin isän tulevan hakemaan minua. Muutenkin vietin siellä päällä istuskellen paljon aikaa. En saanut ollenkaan ystäviä eskari aikana ja ainoa ystäväni oli erissä eskarissa.
Odotin ala- astetta innolla ja muistan vieläkin ekan päivän. Meidät jaattiin luokkiin ja pääsin parhaan ja ainoan ystäväni kanssa samalle luokalle ja oltiin tosi onnellisia siitä ja istuttiinki heti luokkaan vierekkäin. Kuitenkin tää J sattui tulemaan samalle luokalle kun mie. Meinasin alkaa itkemään, mutta kontrolloin tunteeni piiloon. Sama homma jatkui ja tämä J kiusasi mua edelleen. Piilotti mun tavaroita, kuten penaalin aina roskakoriin, nimitteli, töni, jahtas, juorus, levitti huhuja ja sai kaikki karttamaan mua kuin ruttoa. Erityisesti mulle on jääny mieleen kun se kerran sano "Miten sie voit olla noin ruma?" ja "Jos sie kuolisit niin ei kukaan sua jäisi kaipaamaan", sekä ne kerrat kun se väitti opettajalle etten ole tehnyt tehtäviä, vaikka olinkin. Sitten opettaja tuli tarkistaan tilanteen ja joskus mulla oli saattanu jäädä muutama tehtävä tekemättä niin se pisti mulle vain miinuksia johonki vihkoon... Monesti se sylki omaan käteensä ja lähti jahtaamaan mua, että vois pyyhiä sen muhun.
Nelos luokalla meän luokalle tuli uusia oppilaita M sekä S ja se ja J ystävysty heti niiden kaa ja se M ja S alko käydä mun kimppuun myös. Jos meän istumapaikatki jaettiin uudelleen ja istuin jonkun noiden taakse tai eteen niin ne alko työntää väkisin mun pulpettia ainakin metrin kauemmas, vaikka itse istuin siinä välissä.. Penkkiäkin ne vetas joskus mun alta. En saanut edes keinua rauhassa vaan ne tuli heti huuteleen "Mee läski vittuun, se on meän vuoro!". Mun kaveri ei joutunu niiden kiusaamisen kohteeksi vaan se olin pelkästään minä. Yritin ala- asteellaki kertoa opettajille, mutta ei se auttanu. Otti vain ne kiusaajat puhutteluun, mutta se yleensä vain pahensi asiaa ja ne nimitteli lisää.
Ala- asteella kävi myös yks muukin tapaus 6- luokalla kun yksi tyttö tuli mun ja mun parhaankaverin väliin. Se halus ystävystyä meidän kanssa ja tottakai me annettiin sille mahdollisuus. Se oli rinnakkais luokalta sekä ihan uskovainen. Aluksi meillä meni hyvin ja se kävi meillä kylässäki monesti, kunnes sitten se osottautu takiaiseksi, joka ei antanu meidän olla ikinä kahdestaan ja muutenkin oltiin muka niin isoja 6- luokalla ja tää tyttö käyttäyty tosi lapsellisesti ja omituisesti. Hän alkoi ns. omia sitä mun kaveria ja sano aina, että sillä on sille jotaki kahdenkeskestä asiaa, jolloin mie jäin ulkopuolelle ja yksin. Me puhuttiin mun kaverin kaa ja päätettiin, ettei haluta olla enää sen kanssa kun ei tultu sen kaa toimeen ja muutenki ei tykätty sen käytöksestä. Yritettiin vältellä sitä ja hienovarasesti sanottiin, että me haluttais olla ihan kahdestaan. Se ei kuitenkaan sille riittäny vaan se kirjaimellisesti seuras meitä kuin eksyny lapsi.... Mentiin sitä monesti piiloon ja tehtiin kaikkemme, että päästäs siitä nätisti eroon. Se meni ja kerto opettajille, joka sitte laitto meät koulu kuraattorille puhumaan "rikkinäisestä ystävyyssuhteesta". Me käytiin siellä ja sanottiin ihan suoraan ettei haluta olla sen kanssa. Ei se kuraattori asialle sitten mitään voinut ja jätettiin siihen. Tää tyttö kävi isänsä kanssa yks päivä mun kotonaki itkemässä sitä etten halua olla sen kaveri ja kui sillä ei oo kavereita. Meinasin sanoa, että kattos peiliin ja kysys miksi. Se ei siltikään jättäny meitä rauhaan, vastakun sitte kun mie sain tarpeekseni ja sanoin sille, että "Mee vittuun tai lyön kirveellä päähän". Tiedän, että sanoin typerästi, mutta olenhan temperamenttinen luonne ja kun mulla menee hermot niin mulla myös menee...
6- luokalla aloin jo miettimään itsemurhaa ja miten tappasin itteni. Mun masennus alko luultavasti silloin. Mua ei kiinnostanu mikään paskaakaan, enkä ollut enää iloinen ja energinen itseni vaan itkunen ja surullinen.
Ylä- aste alko ja jo hetken ajattelin, ettei kiusaaminen enää jatku ja nyt ottasin roolin päälle ja alotan kaiken alusta, ettei kukaan vain kiusais mua. Seiska leiri meni hyvin ja kaikki tuntu mukavilta, enkä kuullut koko viikkonloppuna ikäviä kommenteja. Pääsin jopa sen mun kaverin kanssa samalle luokalle, eikä J, M tai S myöskään sattunu mun kanssa edes samalle luokalle. Kuitenkin kun koulu alko ja huomasin, etten pysty esittään sellasta niinku muut. En osannu olla äänessä ja olla sosiaallinen. Olin ujo ja hiljainen. Tästä luokasta KAIKKI poika puolliset alkokin nopeaa kiusaan mua. Tytöt ei ollu mun kaa juuri missään tekemisissä, eikä myöskään ottanu porukkaan. Tällä kertaa mulla ei ollut fyysistä kiusaamista vaan kaikki oli henkistä ja vaikka ala-asteella mulla oli jo raskasta kiusaamisen kanssa niin nyt kaikki oli vieläkin raskaampaa.
Tällä kertaa mua nimiteltiin nimillä "peikko, läski, sotanorsu, trolli". Olinki paisunu yläasteeseen mennessä merkittävän ylipainoiseksi diagnosoitumattoman BED- syömishäiriön takia, jonka itse kuitenkin tunnistin. Olin jo luovuttanu avun hakemisen, enkä edes siihen vaivautunu, koska ajattelin, että kyllä mussa on oltava jotain vikaa, että mua kiusataan vaikken ole kelleen mitään ikinä tehnyt.
En kestäny itekkään kattoo itteeni peilistä, vaan kartoin niitä mahdollisuuksien mukaan. Kävin kuraattorillakin kerran terkkarin lähetyksestä, mutta mulla ahdisti niin paljon etten siellä voinu käydä. Ei ollu päivääkään kun mua ei oltas nimitelty, matkittu tai muuten kiusattu ja jos edes yksi sellainen päivä sattui se olikin jo legendaarista. Liikunta tunnit oli hirveitä. Mua hävetti...Peileissä jossa jaettiin huuto äänestyksellä olin aina viimeinen joka valittiin ja menin siihen joukueeseen mikä jäi vikaksi. Joskus aloin itkemään tunnilla, mutta piilotin kyyneleet. Itsetuhoisuus tuli myös kuvioihin. Suunnittelin miten tappaisin itseni, mutten kuitenkaan niin tehnyt. Jos joku kysyi miten menee väitin kirkkain silmin, että kaikki on hyvin.
Käytävillä sain vain halveksuvia katseita ja huutelua perään. Jos mokasin tunnilla jossain kysymyksessä niin kaikki hajos nauramaan ja osottelemaan. Ylä- asteella en enää pystyny edes käymään koulussa syömässä, koska mua ahdisti niin paljon. Opettajiakaan ei kiinnostanu, vaikka ne näki kui mua kiusataan. Kukaan ei tehny mitään... Mie vain olin pilkattavana ja yksin. Uskoin kaiken mitä ne mulle sano.
Sain ylä-asteen 9-luokalla joitain tyttöpuollisia kavereita mun luokalta ja olin niiden kaa, eikä mun enää tarvinu olla yksin, vaikka olin silloinkin ainoa koko meän kaveriporukasta jota kiusattiin. Ylä- asteelta mulla on erityisesti jääny mieleen kun kävelin käytävällä niin yks meän luokan pojista huus perään "TUM TUM TUM TUM!" ja kun istuin liikassa salin reunassa ja mua haukuttiin taas kerran sotanorsuksi ja sanoin kerrankin vastaan jotain (en muista mitä) niin mulle vastataa "Kato nyt ittees kui lihava oot!". Sotanorsu nimen ne kai anto mulle siitä, kun yks meän luokan poika pölli multa tussin ja menin väkisin ottaan sen takas niin se huus mulle et "Hitto mikä sotanorsu!". Yleisemmin mun perään vaan kylläkin huudeltiin, että "Peikko!!!!" kun toi sotanorsu. Mun kiusaaminen loppui vasta kun ysin päättäjäiset oli ohi. Kukaan mun kiusaajista ei ole ees ottanu minkäänlaista vastuuta, vaan päässy ku koira veräjästä. Noita mun kiusaajia oli yli kymmenen ylä-asteella.
Tässä oli mun tarina tiivistettynä, vaikka siltikin aika pitkä... Toivottavasti jaksoitta lukea edes loppuun. Kiusaaminen on jättäny muhun elinikäset arvet, eikä ne tuu koskaan parantuun, enkä tuu mun kokemuksia ikinä unohtaan. Kiusaamisen takia mie masennuin. Pahimmillaan vielä tappasin itteni kiusaamisesta johtuvien seuraamuksien takia. Mulla on kiusaamisen lisäksi muutenkin tapahtunu muutama surullinen asia, joka mut tähän on johtanu. Kiusaaminen on väärin, eikä sitä pitäs kenenkään tehdä. Se on asia mikä saa ihmiset tappaan ittensä liian kauan jatkuneena.
Jos joku tämän tekstin lukeva kärsii juuri nyt koulukiusaamisesta yritä hakea apua jooko? Sun kiusaajilla ei ole oikeutta kiusata sua. Olet arvokas, kuten kaikki muutkin, etkä sitä ansaitse. Tee kaikkes sen pysäyttämiseen. Kerro vaikka poliisille jos ei muu auta. Kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja se voidaan lukea rikokseksi ja sie oot uhri. Älä anna periksi vaan taistele!<3 Mulle voi lähettää s-postia niin voidaan vaikka jutellakki.
Omalla kohdallani kiusaaminen alkoi jo hyvin varhaisessa vaiheessa eskarissa. Olin vielä silloin iloinen ja leikkisä lapsi, kuten kuka tahansa muukin. Hieman pyöreämpi vain, vaikken kuitenkaan mikään lihava vaan lapsenpyöreä. Eräs poika aloitti tämän touhun, kutsun häntä nyt vaikka kirjaimella J. Jo ensimmäisinä päivinä J alkoi haukkua minua eskarilaiseen tyyliin "tyhmä, idiootti, läski" ja otti kädestä leluja, töni, juorus musta jne. Muutkin eskarin lapset alko syrjimään mua eikä ottanu leikkeihin mukaan. Kerroin asiasta mun vanhemmille, että J kiusaa minua, mutta eivät ne ottanut asiaa tosissani, vaikka useampaan kertaan sen sanoin. Luovutin lopulta ja kiusaaminen vain jatkui eskarin päättymiseen asti. Muistan aina kun eskarin pihalla oli sellainen korkea kumpare, jonne menin aina seisomaan kun eskari loppui, kun odotin isän tulevan hakemaan minua. Muutenkin vietin siellä päällä istuskellen paljon aikaa. En saanut ollenkaan ystäviä eskari aikana ja ainoa ystäväni oli erissä eskarissa.
Odotin ala- astetta innolla ja muistan vieläkin ekan päivän. Meidät jaattiin luokkiin ja pääsin parhaan ja ainoan ystäväni kanssa samalle luokalle ja oltiin tosi onnellisia siitä ja istuttiinki heti luokkaan vierekkäin. Kuitenkin tää J sattui tulemaan samalle luokalle kun mie. Meinasin alkaa itkemään, mutta kontrolloin tunteeni piiloon. Sama homma jatkui ja tämä J kiusasi mua edelleen. Piilotti mun tavaroita, kuten penaalin aina roskakoriin, nimitteli, töni, jahtas, juorus, levitti huhuja ja sai kaikki karttamaan mua kuin ruttoa. Erityisesti mulle on jääny mieleen kun se kerran sano "Miten sie voit olla noin ruma?" ja "Jos sie kuolisit niin ei kukaan sua jäisi kaipaamaan", sekä ne kerrat kun se väitti opettajalle etten ole tehnyt tehtäviä, vaikka olinkin. Sitten opettaja tuli tarkistaan tilanteen ja joskus mulla oli saattanu jäädä muutama tehtävä tekemättä niin se pisti mulle vain miinuksia johonki vihkoon... Monesti se sylki omaan käteensä ja lähti jahtaamaan mua, että vois pyyhiä sen muhun.
Nelos luokalla meän luokalle tuli uusia oppilaita M sekä S ja se ja J ystävysty heti niiden kaa ja se M ja S alko käydä mun kimppuun myös. Jos meän istumapaikatki jaettiin uudelleen ja istuin jonkun noiden taakse tai eteen niin ne alko työntää väkisin mun pulpettia ainakin metrin kauemmas, vaikka itse istuin siinä välissä.. Penkkiäkin ne vetas joskus mun alta. En saanut edes keinua rauhassa vaan ne tuli heti huuteleen "Mee läski vittuun, se on meän vuoro!". Mun kaveri ei joutunu niiden kiusaamisen kohteeksi vaan se olin pelkästään minä. Yritin ala- asteellaki kertoa opettajille, mutta ei se auttanu. Otti vain ne kiusaajat puhutteluun, mutta se yleensä vain pahensi asiaa ja ne nimitteli lisää.
Ala- asteella kävi myös yks muukin tapaus 6- luokalla kun yksi tyttö tuli mun ja mun parhaankaverin väliin. Se halus ystävystyä meidän kanssa ja tottakai me annettiin sille mahdollisuus. Se oli rinnakkais luokalta sekä ihan uskovainen. Aluksi meillä meni hyvin ja se kävi meillä kylässäki monesti, kunnes sitten se osottautu takiaiseksi, joka ei antanu meidän olla ikinä kahdestaan ja muutenkin oltiin muka niin isoja 6- luokalla ja tää tyttö käyttäyty tosi lapsellisesti ja omituisesti. Hän alkoi ns. omia sitä mun kaveria ja sano aina, että sillä on sille jotaki kahdenkeskestä asiaa, jolloin mie jäin ulkopuolelle ja yksin. Me puhuttiin mun kaverin kaa ja päätettiin, ettei haluta olla enää sen kanssa kun ei tultu sen kaa toimeen ja muutenki ei tykätty sen käytöksestä. Yritettiin vältellä sitä ja hienovarasesti sanottiin, että me haluttais olla ihan kahdestaan. Se ei kuitenkaan sille riittäny vaan se kirjaimellisesti seuras meitä kuin eksyny lapsi.... Mentiin sitä monesti piiloon ja tehtiin kaikkemme, että päästäs siitä nätisti eroon. Se meni ja kerto opettajille, joka sitte laitto meät koulu kuraattorille puhumaan "rikkinäisestä ystävyyssuhteesta". Me käytiin siellä ja sanottiin ihan suoraan ettei haluta olla sen kanssa. Ei se kuraattori asialle sitten mitään voinut ja jätettiin siihen. Tää tyttö kävi isänsä kanssa yks päivä mun kotonaki itkemässä sitä etten halua olla sen kaveri ja kui sillä ei oo kavereita. Meinasin sanoa, että kattos peiliin ja kysys miksi. Se ei siltikään jättäny meitä rauhaan, vastakun sitte kun mie sain tarpeekseni ja sanoin sille, että "Mee vittuun tai lyön kirveellä päähän". Tiedän, että sanoin typerästi, mutta olenhan temperamenttinen luonne ja kun mulla menee hermot niin mulla myös menee...
6- luokalla aloin jo miettimään itsemurhaa ja miten tappasin itteni. Mun masennus alko luultavasti silloin. Mua ei kiinnostanu mikään paskaakaan, enkä ollut enää iloinen ja energinen itseni vaan itkunen ja surullinen.
Ylä- aste alko ja jo hetken ajattelin, ettei kiusaaminen enää jatku ja nyt ottasin roolin päälle ja alotan kaiken alusta, ettei kukaan vain kiusais mua. Seiska leiri meni hyvin ja kaikki tuntu mukavilta, enkä kuullut koko viikkonloppuna ikäviä kommenteja. Pääsin jopa sen mun kaverin kanssa samalle luokalle, eikä J, M tai S myöskään sattunu mun kanssa edes samalle luokalle. Kuitenkin kun koulu alko ja huomasin, etten pysty esittään sellasta niinku muut. En osannu olla äänessä ja olla sosiaallinen. Olin ujo ja hiljainen. Tästä luokasta KAIKKI poika puolliset alkokin nopeaa kiusaan mua. Tytöt ei ollu mun kaa juuri missään tekemisissä, eikä myöskään ottanu porukkaan. Tällä kertaa mulla ei ollut fyysistä kiusaamista vaan kaikki oli henkistä ja vaikka ala-asteella mulla oli jo raskasta kiusaamisen kanssa niin nyt kaikki oli vieläkin raskaampaa.
Tällä kertaa mua nimiteltiin nimillä "peikko, läski, sotanorsu, trolli". Olinki paisunu yläasteeseen mennessä merkittävän ylipainoiseksi diagnosoitumattoman BED- syömishäiriön takia, jonka itse kuitenkin tunnistin. Olin jo luovuttanu avun hakemisen, enkä edes siihen vaivautunu, koska ajattelin, että kyllä mussa on oltava jotain vikaa, että mua kiusataan vaikken ole kelleen mitään ikinä tehnyt.
En kestäny itekkään kattoo itteeni peilistä, vaan kartoin niitä mahdollisuuksien mukaan. Kävin kuraattorillakin kerran terkkarin lähetyksestä, mutta mulla ahdisti niin paljon etten siellä voinu käydä. Ei ollu päivääkään kun mua ei oltas nimitelty, matkittu tai muuten kiusattu ja jos edes yksi sellainen päivä sattui se olikin jo legendaarista. Liikunta tunnit oli hirveitä. Mua hävetti...Peileissä jossa jaettiin huuto äänestyksellä olin aina viimeinen joka valittiin ja menin siihen joukueeseen mikä jäi vikaksi. Joskus aloin itkemään tunnilla, mutta piilotin kyyneleet. Itsetuhoisuus tuli myös kuvioihin. Suunnittelin miten tappaisin itseni, mutten kuitenkaan niin tehnyt. Jos joku kysyi miten menee väitin kirkkain silmin, että kaikki on hyvin.
Käytävillä sain vain halveksuvia katseita ja huutelua perään. Jos mokasin tunnilla jossain kysymyksessä niin kaikki hajos nauramaan ja osottelemaan. Ylä- asteella en enää pystyny edes käymään koulussa syömässä, koska mua ahdisti niin paljon. Opettajiakaan ei kiinnostanu, vaikka ne näki kui mua kiusataan. Kukaan ei tehny mitään... Mie vain olin pilkattavana ja yksin. Uskoin kaiken mitä ne mulle sano.
Sain ylä-asteen 9-luokalla joitain tyttöpuollisia kavereita mun luokalta ja olin niiden kaa, eikä mun enää tarvinu olla yksin, vaikka olin silloinkin ainoa koko meän kaveriporukasta jota kiusattiin. Ylä- asteelta mulla on erityisesti jääny mieleen kun kävelin käytävällä niin yks meän luokan pojista huus perään "TUM TUM TUM TUM!" ja kun istuin liikassa salin reunassa ja mua haukuttiin taas kerran sotanorsuksi ja sanoin kerrankin vastaan jotain (en muista mitä) niin mulle vastataa "Kato nyt ittees kui lihava oot!". Sotanorsu nimen ne kai anto mulle siitä, kun yks meän luokan poika pölli multa tussin ja menin väkisin ottaan sen takas niin se huus mulle et "Hitto mikä sotanorsu!". Yleisemmin mun perään vaan kylläkin huudeltiin, että "Peikko!!!!" kun toi sotanorsu. Mun kiusaaminen loppui vasta kun ysin päättäjäiset oli ohi. Kukaan mun kiusaajista ei ole ees ottanu minkäänlaista vastuuta, vaan päässy ku koira veräjästä. Noita mun kiusaajia oli yli kymmenen ylä-asteella.
Tässä oli mun tarina tiivistettynä, vaikka siltikin aika pitkä... Toivottavasti jaksoitta lukea edes loppuun. Kiusaaminen on jättäny muhun elinikäset arvet, eikä ne tuu koskaan parantuun, enkä tuu mun kokemuksia ikinä unohtaan. Kiusaamisen takia mie masennuin. Pahimmillaan vielä tappasin itteni kiusaamisesta johtuvien seuraamuksien takia. Mulla on kiusaamisen lisäksi muutenkin tapahtunu muutama surullinen asia, joka mut tähän on johtanu. Kiusaaminen on väärin, eikä sitä pitäs kenenkään tehdä. Se on asia mikä saa ihmiset tappaan ittensä liian kauan jatkuneena.
Jos joku tämän tekstin lukeva kärsii juuri nyt koulukiusaamisesta yritä hakea apua jooko? Sun kiusaajilla ei ole oikeutta kiusata sua. Olet arvokas, kuten kaikki muutkin, etkä sitä ansaitse. Tee kaikkes sen pysäyttämiseen. Kerro vaikka poliisille jos ei muu auta. Kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja se voidaan lukea rikokseksi ja sie oot uhri. Älä anna periksi vaan taistele!<3 Mulle voi lähettää s-postia niin voidaan vaikka jutellakki.
lauantai 17. tammikuuta 2015
Läski unet
Ahdistaa ja on lihava olla. Näin taas viimeyönä unta siitä, että söin jäätelöä ja lihoin 10kg.... Miksi en pääse näitä ajatuksia pakoon edes nukkuessani? Ne seuraa mua sinnekkin. Mua ahdistaa ja itkettää, puristelen läskireisiäni ja toivon, että nää kilot vain katoais! Mitäköhän ne siellä osaston arvioinnissaki miettii kun oon tällänen läskikasa. Miksi ne ees haluu, että käyn siellä? Sinnehän pitäs viedä sellaset jotka on tyylii vakavasti alipainosia! Mun bmi on tällä hetkellä 18.9 jumalauta. Tuntuu epäonnistuneelta ja lihavalta. Mua hävettää jo toi bmiki. Haluun painaa sen 45kg nyt alustavasti jolloin se olis 16.7. Se näyttäs jo paaaaaljon paremmalta.
Odotan, että lumet ja jää alkais jo sulamaan niin pääsisin juoksemaan. Ennen kuin tuli talvi kävin päivittäin sen 7km lenkin ja se tuntu hyvältä. Kun pääsen taas lenkille niin aijon hiukan pidentää sitä. Nyt voin vain jumpata, joka on kamalaa, mutta pakko se on tehdä.
Mun psyka soitti mulle eilen ja kerto, että se on jääny kahdeksi viikoksi sairaslomalla, eikä pääse sinne osastolle mukaan, eli meen sinne vanhempien kaa keskenämme... Mua oikeesti pelottaa. Mun vahemmat luulee, että mie vain pelleilen ja kun alkaisin syömään niin kaikki ois taas hyvin. En mie pysty siihen enkä halua. Kun syö alle 250kcal päivittäin niin se 1500kcal mikä on normaali määrä kuulostaa aivan järkyttävälle. En tuu ikinä sellasiin edes pystyyn.
Mun pitäs kirjottaa tänne jotai järkevää postausta, jossa ois taas joku aihe, mutta mullei niitä aiheita nyt oo.. Jos teillä ois jotain ehdotuksia otan ne ilomielin vastaan ja toteuttelen niitä.
Odotan, että lumet ja jää alkais jo sulamaan niin pääsisin juoksemaan. Ennen kuin tuli talvi kävin päivittäin sen 7km lenkin ja se tuntu hyvältä. Kun pääsen taas lenkille niin aijon hiukan pidentää sitä. Nyt voin vain jumpata, joka on kamalaa, mutta pakko se on tehdä.
Mun psyka soitti mulle eilen ja kerto, että se on jääny kahdeksi viikoksi sairaslomalla, eikä pääse sinne osastolle mukaan, eli meen sinne vanhempien kaa keskenämme... Mua oikeesti pelottaa. Mun vahemmat luulee, että mie vain pelleilen ja kun alkaisin syömään niin kaikki ois taas hyvin. En mie pysty siihen enkä halua. Kun syö alle 250kcal päivittäin niin se 1500kcal mikä on normaali määrä kuulostaa aivan järkyttävälle. En tuu ikinä sellasiin edes pystyyn.
Mun pitäs kirjottaa tänne jotai järkevää postausta, jossa ois taas joku aihe, mutta mullei niitä aiheita nyt oo.. Jos teillä ois jotain ehdotuksia otan ne ilomielin vastaan ja toteuttelen niitä.
tiistai 13. tammikuuta 2015
Liikaa rasvaa...
Mua ahdistaa. Katson itseeni peilistä ja näen vain läskiä. Kun syön tunnen kuin ruoka valuu alas mahaani ja alkaa hajoamaan. Se varastoituu kehooni ja lihon... Mua ällöttää. Katson kuin ihmiset syövät rasvaa ja sokeria, mua puistatuttaa. Rasva ja sokeri... Niistä on läskit tehty. Hyi hemmetti! Mua oksettaa edes ajatella.
Mun aivot toimii hitaasti ja hahmottaminen tuottaa ongelmia. Suunnittelen seuraavan päivän ruuat ja kalorit edellisenä iltana niin tiedän mitä on vastassa. Mun kroppa huutaa ruokaa ja nälkä on suuri. Mie en saa luovuttaa. Tahdon päästä näistä hiton vitosella alkavista numeroista eroon! Haluan jo, että mun paino alkaa nelosella. Alan olla kärsimätön.
Tää on kuin unta, josta en pysty heräämään. Olen täysin eristyksissä omassa kuplassani. Mua ahdistaa olla muiden ihmisten seurassa. En osaa olla ihmisten kanssa. Haluan vain juosta ja juosta....
En enää itsekkään tiedä mitä haen tällä toiminnalla. Olen kadottanut narun. Teen vain robottimaisesti kaiken uudestaan ja uudestaan ja vajoan samalla yhä syvemmälle. En halua lopettaa, sillä tämä on kaikki mitä mulla on. Kaikki mitä on jäljellä. Mitään muuta ei olekkaan...
Antakaa mulle anteeksi mie en jaksa...
Mun aivot toimii hitaasti ja hahmottaminen tuottaa ongelmia. Suunnittelen seuraavan päivän ruuat ja kalorit edellisenä iltana niin tiedän mitä on vastassa. Mun kroppa huutaa ruokaa ja nälkä on suuri. Mie en saa luovuttaa. Tahdon päästä näistä hiton vitosella alkavista numeroista eroon! Haluan jo, että mun paino alkaa nelosella. Alan olla kärsimätön.
Tää on kuin unta, josta en pysty heräämään. Olen täysin eristyksissä omassa kuplassani. Mua ahdistaa olla muiden ihmisten seurassa. En osaa olla ihmisten kanssa. Haluan vain juosta ja juosta....
En enää itsekkään tiedä mitä haen tällä toiminnalla. Olen kadottanut narun. Teen vain robottimaisesti kaiken uudestaan ja uudestaan ja vajoan samalla yhä syvemmälle. En halua lopettaa, sillä tämä on kaikki mitä mulla on. Kaikki mitä on jäljellä. Mitään muuta ei olekkaan...
Antakaa mulle anteeksi mie en jaksa...
maanantai 12. tammikuuta 2015
Mielipiteeni pro- anoista
Olen nyt lueskellut erilaisia syömishäiriö blogeja, myös niitä jotka sitä anoreksiaa tavoittelevat. Kerron nyt oman rehellisen mielipiteeni heistä.
Minusta on aivan helvetin tyhmää haluta sairastua anoreksiaan omasta vapaasta tahdostaan. Kun itse vielä tietää millaista on elää anoreksian kanssa, ei tätä sairautta toivo kenellekkään. Kuitenkin pro anat ovat myös sairaita, koska kuka terve ihminen haluaa sairastaa anoreksiaa? Ei kukaan. Pro anat tavoittelevat laihaa vartaloa anorektisin keinoin ja sairastuvat anoreksiaan itse sitä kautta. Moni sanoo, ettei syömishäirötä voi valita. Kumoan nyt tämän kokonaan ja väitän, että kylläpäs voi. Jos alkaa laihduttamaan anorekstisin keinoin niin kyllä sitä sairastuu lopulta, kun huomaa ettei pystykkään enää lopettamaan, kun on antanut sen mennä jo niin pitkälle.
Etenkin nuoret jotka ajattelevat anoreksian olevan "helppo" tie laihtua. Se ei todellakaan ole niin. Tulee niin paljon seurauksia anoreksian myötä etten jaksa alkaa niitä edes luettelemaan...Jokainen voi googlata jos tahtoo. Lisäksi voi jäädä pysyviä vaurioita ja kyllä niitä aina jääkin.
Joo okei kyllähän ihmiset saa elää ja tehdä miten huvittaa, enkä mene kenenkään elämiin puuttumaan, mutta miksi pitää olla niin tyhmä, että haluaa olla SAIRAS? Joillain blogeilla sanotaan, että "pidän anoreksisaa elämäntapana en sairautena". Ihmiset ei näköjään tajua ettei anoreksia ole mikään dietti jonka voi lopettaa milloin haluaa...
Pelkään itsekkin välillä, että mun blogi alkaa meneen tollaselle pro ana tyyppiselle jutulle, jota en kuitenkaan missään tapauksessa halua. En halua huomiota tai jakaa muille laihdutusvinkkejä. Monet pro ana blogit kannustavat muita aloittamaan laihduttamisen ja pahmimassa tapauksessa tämä kuolee, jos kroppa pettää nälkiintymistilassa tai paino menee niin alhaiseksi ettei elimistö jaksa. Ylipainoinenkin voi kuolla jos kroppa on nälkiintymistilassa ja menee vaikkapa ketoosiin, jonka seurauksena voi olla happomyrkytys joka johtaa kuolemaan.
En halua blogillani kannustaa ketään aloittamaan laihdutusta, enkä suosittele blogiani luettavan mikäli on parantumisvaiheessa anoreksiasta sillä mun kirjoitukset voi vääristää ajatuksia. Haluan enemmänkin antaa vertaistukea jo syömishäiröiden kanssa kamppaileville, sekä itseni takia. Saan blogistani lisää motivaatiota ja se on myös paikka jonne voin purkaa ajatuksiani ja selvitellä niitä. Kukin lukekoot omalla vastuullaan.
En halua loukata ketään tällä postauksella, jos joku lukija olisikin niin sanottu pro ana. Ilmaisin vain rehellisen mielipiteeni ja toivon, ettei kukaan ala laihduttamaan anorektisin keinoin, koska siinä kehittyy vain anorektinen mieli ja anoreksia, jossa on kuoleman riski.
Minusta on aivan helvetin tyhmää haluta sairastua anoreksiaan omasta vapaasta tahdostaan. Kun itse vielä tietää millaista on elää anoreksian kanssa, ei tätä sairautta toivo kenellekkään. Kuitenkin pro anat ovat myös sairaita, koska kuka terve ihminen haluaa sairastaa anoreksiaa? Ei kukaan. Pro anat tavoittelevat laihaa vartaloa anorektisin keinoin ja sairastuvat anoreksiaan itse sitä kautta. Moni sanoo, ettei syömishäirötä voi valita. Kumoan nyt tämän kokonaan ja väitän, että kylläpäs voi. Jos alkaa laihduttamaan anorekstisin keinoin niin kyllä sitä sairastuu lopulta, kun huomaa ettei pystykkään enää lopettamaan, kun on antanut sen mennä jo niin pitkälle.
Etenkin nuoret jotka ajattelevat anoreksian olevan "helppo" tie laihtua. Se ei todellakaan ole niin. Tulee niin paljon seurauksia anoreksian myötä etten jaksa alkaa niitä edes luettelemaan...Jokainen voi googlata jos tahtoo. Lisäksi voi jäädä pysyviä vaurioita ja kyllä niitä aina jääkin.
Joo okei kyllähän ihmiset saa elää ja tehdä miten huvittaa, enkä mene kenenkään elämiin puuttumaan, mutta miksi pitää olla niin tyhmä, että haluaa olla SAIRAS? Joillain blogeilla sanotaan, että "pidän anoreksisaa elämäntapana en sairautena". Ihmiset ei näköjään tajua ettei anoreksia ole mikään dietti jonka voi lopettaa milloin haluaa...
Pelkään itsekkin välillä, että mun blogi alkaa meneen tollaselle pro ana tyyppiselle jutulle, jota en kuitenkaan missään tapauksessa halua. En halua huomiota tai jakaa muille laihdutusvinkkejä. Monet pro ana blogit kannustavat muita aloittamaan laihduttamisen ja pahmimassa tapauksessa tämä kuolee, jos kroppa pettää nälkiintymistilassa tai paino menee niin alhaiseksi ettei elimistö jaksa. Ylipainoinenkin voi kuolla jos kroppa on nälkiintymistilassa ja menee vaikkapa ketoosiin, jonka seurauksena voi olla happomyrkytys joka johtaa kuolemaan.
En halua blogillani kannustaa ketään aloittamaan laihdutusta, enkä suosittele blogiani luettavan mikäli on parantumisvaiheessa anoreksiasta sillä mun kirjoitukset voi vääristää ajatuksia. Haluan enemmänkin antaa vertaistukea jo syömishäiröiden kanssa kamppaileville, sekä itseni takia. Saan blogistani lisää motivaatiota ja se on myös paikka jonne voin purkaa ajatuksiani ja selvitellä niitä. Kukin lukekoot omalla vastuullaan.
En halua loukata ketään tällä postauksella, jos joku lukija olisikin niin sanottu pro ana. Ilmaisin vain rehellisen mielipiteeni ja toivon, ettei kukaan ala laihduttamaan anorektisin keinoin, koska siinä kehittyy vain anorektinen mieli ja anoreksia, jossa on kuoleman riski.
torstai 8. tammikuuta 2015
En lopeta ennen kuin itse haluan
Se päivä lähenee nopeampaa kun ajattelin. Enää 2 viikkoa ja 4 päivää... Silloin menen arviointiin osastolle. Oon aika sekaisissa tunnelmissa. Tää ei ehkä monelle ole niin iso juttu kun tää mulle on, sillä en ole koskaan aikaisemmin ollut osastolla tai edes käynyt. No okei se osasto on keskussairaalassa niin oon sielä kyllä käynyt, mutta en sillee. Tarkoitus ei kai ole, että mut sinne jätettäisi suoraan, vaan mua arvioidaan oonko osastohoidon tarpeessa ja mulle tehdään muutakin tutkimuksia ja selvitellään tätä syömishäiriötä tarkemmin. Sieltä ehdotettiin myös ravitsemusterapeuttia, mutta siihen en ole suostuvainen. En aijo syödä käskystä tai seurata mitään hiton paperia orjallisesti. Mie syön miten huvittaa ja milloin huvittaa. Oisivat tyytyväisiä, että syön edes kerran tai jopa kaksi päivässä. Voisin heittäytyä nolla kaloreillekkin jos haluaisin. Mua ahdistaa se reissu porukoiden ja psykan kanssa sinne. Autossa istumista vaja kaksi tuntia....
Tänään kävin vaa´alla ja mun paino oli 51kg! Jes! Enää kilo välitavoitteeseen, kaksi kiloa alipainoon ja 6 kg TAVOITTEESEEN! Kun ajattelee mun vauhtia niin sen on ollut 5kk/10kg eli olen todellakin loppu suoralla :) Toivotaan, että näkisin itseni jo laihana silloin, eikä mun tarvitsisi asettaa tavoitettani vielä hiukan alemmas. Mua pelottaa se... Kun painan sen 45kg niin olen merkittävän alipainoinen. Eikö ihmisten kuuluisi näyttää silloin laihoilta? Toivon parasta.
Toinen asia mikä mulla pelottaa on se, että sitten kun pääsen lopulliseen tavoitteeseeni niin päätän, että haluan alkaa ylläpitämään painoa, mikä tarkoittaa tietenkin vähäisempää treenausta ja syömisen lisäämistä. Mulla on se ongelma, että kun menen syömään sen yli mitä sallin normaalisti niin oksennan. Bulimia pelottaa mua. En halua, että anoreksia muuttuu bulimiaksi. Vihaan oksentamista, mutta jos satun syömään enemmän niin meen oksentaan. Ottaen huomioon sen, että mulla on BED tausta, joten jos sorrun ahmimaan niin menen oksentaan josta sitten pidemmän päälle kehittyy bulimia. Se siitä paranemistoive ajattelusta.
En kuitenkaan usko, että vaikka saavuittaisin tavoitepainoni niin näen silti itseni yhtä isona ja valtavana kun nytkin. Luultavasti lasken sen 40kg kohdalle... Katsotaan nyt. Kun saavutan sen 45kg saan olla itsestäni tosi ylpeä. Se ois isoin saavutus mitä oisin elämässäni ikinä tehny.
Miten voin päästä ikinä eroon syömishäiriöstä, jos olen kärsiny niistä koko elämäni? En tiedostanu asiaa ikinä aikaisemmin, mutta nyt kun oon miettiny sitä niin se kyllä on niin. Kaikista pisimpään se on ollut bediä ja nyt sitten anoreksiaa. Lihoin merkittävään ylipainoon ja nyt aijon laihtua merkittävään alipainoon. Oon jo lähellä. En lopeta ennen kuin itse haluan. Jatkan niin pitkään kun haluan. En aijo antaa muiden kontrolloida mua yhtään enempää, mitä ne kontrolloi jo nyt. Koulua, mitä saan tehä ja mitä en, kenen kanssa saan olla... Ja lista jatkuu. Voin itse kontrolloida omaa kroppaani. Saan päättää monta arpea siinä on ja kuinka paljon painan, mitä syön, miten kohtelen sitä. Kukaan ei voi puuttua siihen, koska ei omista mua.
Tänään kävin vaa´alla ja mun paino oli 51kg! Jes! Enää kilo välitavoitteeseen, kaksi kiloa alipainoon ja 6 kg TAVOITTEESEEN! Kun ajattelee mun vauhtia niin sen on ollut 5kk/10kg eli olen todellakin loppu suoralla :) Toivotaan, että näkisin itseni jo laihana silloin, eikä mun tarvitsisi asettaa tavoitettani vielä hiukan alemmas. Mua pelottaa se... Kun painan sen 45kg niin olen merkittävän alipainoinen. Eikö ihmisten kuuluisi näyttää silloin laihoilta? Toivon parasta.
Toinen asia mikä mulla pelottaa on se, että sitten kun pääsen lopulliseen tavoitteeseeni niin päätän, että haluan alkaa ylläpitämään painoa, mikä tarkoittaa tietenkin vähäisempää treenausta ja syömisen lisäämistä. Mulla on se ongelma, että kun menen syömään sen yli mitä sallin normaalisti niin oksennan. Bulimia pelottaa mua. En halua, että anoreksia muuttuu bulimiaksi. Vihaan oksentamista, mutta jos satun syömään enemmän niin meen oksentaan. Ottaen huomioon sen, että mulla on BED tausta, joten jos sorrun ahmimaan niin menen oksentaan josta sitten pidemmän päälle kehittyy bulimia. Se siitä paranemistoive ajattelusta.
En kuitenkaan usko, että vaikka saavuittaisin tavoitepainoni niin näen silti itseni yhtä isona ja valtavana kun nytkin. Luultavasti lasken sen 40kg kohdalle... Katsotaan nyt. Kun saavutan sen 45kg saan olla itsestäni tosi ylpeä. Se ois isoin saavutus mitä oisin elämässäni ikinä tehny.
Miten voin päästä ikinä eroon syömishäiriöstä, jos olen kärsiny niistä koko elämäni? En tiedostanu asiaa ikinä aikaisemmin, mutta nyt kun oon miettiny sitä niin se kyllä on niin. Kaikista pisimpään se on ollut bediä ja nyt sitten anoreksiaa. Lihoin merkittävään ylipainoon ja nyt aijon laihtua merkittävään alipainoon. Oon jo lähellä. En lopeta ennen kuin itse haluan. Jatkan niin pitkään kun haluan. En aijo antaa muiden kontrolloida mua yhtään enempää, mitä ne kontrolloi jo nyt. Koulua, mitä saan tehä ja mitä en, kenen kanssa saan olla... Ja lista jatkuu. Voin itse kontrolloida omaa kroppaani. Saan päättää monta arpea siinä on ja kuinka paljon painan, mitä syön, miten kohtelen sitä. Kukaan ei voi puuttua siihen, koska ei omista mua.
sunnuntai 4. tammikuuta 2015
Aurinko nousis edelleen ja vuodenajat vaihtus
Vitun paha olla. En ole tänään syönyt vielä mitään. En halua syödä enää edes mitään. Voisimpa paastota kuukauden. Ei tee mieli yhtään ruokaa kun on tälllänen olo. LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI, LÄSKI...
Koen itseni täysin epäonnistuneeksi... En ole hyvä missään ja kaikki mitä teen on väärin. Mua ei arvosta kukaan. Saanko jo tappaa itseni kiitos?...
En tiä enää mistään mitään. En taijakkaan päästä mihinkään kouluihin muualle kun päätän tämän koulun jos edes päätän, koska en vittu jaksa, eikä kiinnosta. En jaksa käydä enää koulua. Mitä jos jättäs kesken?
En halua tehdä yhtikäs mitään. Mun olemassaololla ei oo mitään merkitystä. Ajatukset oon niin sekasin, etten tiä oonko ees elossa. Miksi tää menee näin? Oon ruma, lihava, ällöttävä, enkä osaa tai tiedä yhtikäs mitään.
Oon turha ja koko mun elämä on ollu turha ja täynnä epäonnistumisia. Ei kukaa oo ikinä sanonu mulle kasvotusten, et oisin muka kaunis. En ees ihmettele ku oon näin ruma ja paska kaikessa.
Ämmiki unohti muistaa mua jouluna ja sisarukset sai siltä molemmat 50 euroa ja sit viel jotaki. Ei musta kukaa välitä ja aivan sama jos jo tappasin itteni. Aurinko nousis edelleen ja vuodenajat vaihtus ja ihmiset lopulta unohtas ja pääsis mun kuolemasta yli.
Oon kyllästyny yrittää ehottaa mun kavereille tapaamista, että nähtäs jossai kun ei ne ikinä vastaa. Ei niitä helvetti edes kiinnosta. Kaveritki jo jättäny mut. Musta ei oo ikinä oleen mihinkään. En osaa tehdä mitään oikein.
Tämmönen pieni rage postaus. Kiitti ja kuitti!
Koen itseni täysin epäonnistuneeksi... En ole hyvä missään ja kaikki mitä teen on väärin. Mua ei arvosta kukaan. Saanko jo tappaa itseni kiitos?...
En tiä enää mistään mitään. En taijakkaan päästä mihinkään kouluihin muualle kun päätän tämän koulun jos edes päätän, koska en vittu jaksa, eikä kiinnosta. En jaksa käydä enää koulua. Mitä jos jättäs kesken?
En halua tehdä yhtikäs mitään. Mun olemassaololla ei oo mitään merkitystä. Ajatukset oon niin sekasin, etten tiä oonko ees elossa. Miksi tää menee näin? Oon ruma, lihava, ällöttävä, enkä osaa tai tiedä yhtikäs mitään.
Oon turha ja koko mun elämä on ollu turha ja täynnä epäonnistumisia. Ei kukaa oo ikinä sanonu mulle kasvotusten, et oisin muka kaunis. En ees ihmettele ku oon näin ruma ja paska kaikessa.
Ämmiki unohti muistaa mua jouluna ja sisarukset sai siltä molemmat 50 euroa ja sit viel jotaki. Ei musta kukaa välitä ja aivan sama jos jo tappasin itteni. Aurinko nousis edelleen ja vuodenajat vaihtus ja ihmiset lopulta unohtas ja pääsis mun kuolemasta yli.
Oon kyllästyny yrittää ehottaa mun kavereille tapaamista, että nähtäs jossai kun ei ne ikinä vastaa. Ei niitä helvetti edes kiinnosta. Kaveritki jo jättäny mut. Musta ei oo ikinä oleen mihinkään. En osaa tehdä mitään oikein.
Tämmönen pieni rage postaus. Kiitti ja kuitti!
lauantai 3. tammikuuta 2015
Itsemurha
Olen miettinyt itsemurhaa näinä aikoina enemmän kuin koskaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta olisiko vain parempi lähteä muille maille. En halua aiheuttaa tuskaa kenellekkään mun valinnoilla. Mietin, että voisin mennä ja hakea kaikki lääkkeet kaapista ja napsia ne viinan kanssa. Kaikki olisi ohi ja tuska omalta kohtaa loppuisi. Pääsisin vihdoin pois. Silti tiedän, ettei se olisi oikein. Ei ole oikein tappaa itseänsä kun muut yrittävät auttaa. Se olisi itsekkyyden huippu. Mie yritän jaksaa ja yritän selvitä kaikestä tästä paskasta jossa uin. Ongelmana on, että mun ongelmatkin osaavat uida, enkä mie pääse niitä pakoon. En voi vältellä niitä ja olla kuten niitä ei olisi, koska loppujenlopuksi ne on aina mukana ja mitä kauemmin välttelen niitä niin sitä suurempina ne tulevat vastaan.
Aina sanotaan "ajattele nyt läheisiäsi, ne murtuis" mie kyllä ajattelen ja pistän kaikki itseni etusijalle. Oon aina ollu sellanen ja eikö se jo todista, etten ole itsekäs, koska olenhan viellä elossa enkä ole tappanut itseäni. Mie oon yrittäny pitää itseni elossa jo montavuotta vain ja ainoostaan siksi, etten halua satuttaa muita. Mutta eikö mun tuskalla sitten ole väliä? En saa tappaa itseäni, koska tuottaisin tuskaa mun läheisille. Entä mie sitten? Miksi mun pitää kestää tämä tuska? En ole koskaan ajatellut eläväni vanhaksi tai perustaa perhettä. Se en oo vain minä. Tuntuu ettei mua olla tehty edes elämään, enkä muista miltä tuntuu olla onnellinen. Miksi mun pitää elää näin?
Eläminen on ollut aina mulle pelkää suoritusta ja laskentaa milloin on viikonloppu. Lasken tunteja ja minuutteja milloin pääsen koulusta, töistä, mistä vain pois. En osaa elää vaan ajattelen vain nukkumista. Lopulta sitä tajuaa, että aika vain kuluu ja edelleen olen samassa paikassa ja samoissa ongelmissa. Ajan lisäksi oon kadottanut itseni. Valhetelin kaikille niin kauan, että kaikki on hyvin ja samalla valhetelin myös itselleni. Nyt en enää tiedä kuka olen. On vain tyhjyyttä ja ahdistusta. Pieni toivo, että onnellisuus löytäisi viellä minutkin. Sitä en tule koskaan kokemaan jos päätän päättää oman elämäni. Mie yritän jaksaa vielä vähän aikaa.
Mie ymmärrän paremminkun hyvin miksi ihmiset haluaa tehdä itsemurhan. Monet sen tekeekin, vaikka suurinosa epäonnistuukin siinä. Monet jotka epäonnistuu yrittävät sitä uudelleen. Miksi niitä ihmisiä pitää syyttää sittä. Jos on paha olla, eikä näe muuta ratkaisua kun lähteä oman kädenkautta. Tuska turruttaa elämän, eikä missään ole mitään hyvää. Mie en syyllistä niitä ihmisiä, jotka on itsemurhaa yrittäneet, kuitenkin itsemurha on aina väärin ja siihen kannattaa hakea apua ja kokeilla kaikki mahdolliset keinot parantua.
Itsemurha on pysyvä ratkaisu ja sen tehtyä kaikki on pyyhitty pois sun osalta. Sie et voi enää yrittää edes olla onnellinen tai parantua.
Seuraava postaus on muuten mun 50! Pitäskö tehä jotakin spesiaalia? Ideoita otetaan vastaan.
Aina sanotaan "ajattele nyt läheisiäsi, ne murtuis" mie kyllä ajattelen ja pistän kaikki itseni etusijalle. Oon aina ollu sellanen ja eikö se jo todista, etten ole itsekäs, koska olenhan viellä elossa enkä ole tappanut itseäni. Mie oon yrittäny pitää itseni elossa jo montavuotta vain ja ainoostaan siksi, etten halua satuttaa muita. Mutta eikö mun tuskalla sitten ole väliä? En saa tappaa itseäni, koska tuottaisin tuskaa mun läheisille. Entä mie sitten? Miksi mun pitää kestää tämä tuska? En ole koskaan ajatellut eläväni vanhaksi tai perustaa perhettä. Se en oo vain minä. Tuntuu ettei mua olla tehty edes elämään, enkä muista miltä tuntuu olla onnellinen. Miksi mun pitää elää näin?
Eläminen on ollut aina mulle pelkää suoritusta ja laskentaa milloin on viikonloppu. Lasken tunteja ja minuutteja milloin pääsen koulusta, töistä, mistä vain pois. En osaa elää vaan ajattelen vain nukkumista. Lopulta sitä tajuaa, että aika vain kuluu ja edelleen olen samassa paikassa ja samoissa ongelmissa. Ajan lisäksi oon kadottanut itseni. Valhetelin kaikille niin kauan, että kaikki on hyvin ja samalla valhetelin myös itselleni. Nyt en enää tiedä kuka olen. On vain tyhjyyttä ja ahdistusta. Pieni toivo, että onnellisuus löytäisi viellä minutkin. Sitä en tule koskaan kokemaan jos päätän päättää oman elämäni. Mie yritän jaksaa vielä vähän aikaa.
Mie ymmärrän paremminkun hyvin miksi ihmiset haluaa tehdä itsemurhan. Monet sen tekeekin, vaikka suurinosa epäonnistuukin siinä. Monet jotka epäonnistuu yrittävät sitä uudelleen. Miksi niitä ihmisiä pitää syyttää sittä. Jos on paha olla, eikä näe muuta ratkaisua kun lähteä oman kädenkautta. Tuska turruttaa elämän, eikä missään ole mitään hyvää. Mie en syyllistä niitä ihmisiä, jotka on itsemurhaa yrittäneet, kuitenkin itsemurha on aina väärin ja siihen kannattaa hakea apua ja kokeilla kaikki mahdolliset keinot parantua.
Itsemurha on pysyvä ratkaisu ja sen tehtyä kaikki on pyyhitty pois sun osalta. Sie et voi enää yrittää edes olla onnellinen tai parantua.
Seuraava postaus on muuten mun 50! Pitäskö tehä jotakin spesiaalia? Ideoita otetaan vastaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)