Kalorit eivät tee minua onnelliseksi

Kävin puntarilla painoin 54.2kg. Kohta luku alkaa taas pienemmällä numerolla. Olen painonpudotus tahdista tällä hetkellä tyytyväinen. Tällä hetkellä mulla on kuitenkin aivan kuolema olo.... Aina kun nousen alkaa päässä pimeneen ja huimaan. Muutenkin tuntuu niin uupuneelta ja kankealta. Tuntuu kun kroppa sanois, että nyt riittää. Tuntuu niin heikolta. Kyllä mie silti selviän...

Huomenna alkais työharjottelu. Mun pitää herätä jo 4.30 ja töissä pitää olla 7.45. Kamalan aikasin mulle. Mullakun on näitä uniongelmiakin aivan riittävästi. Toivottavasti kaikki menis huomenna hyvin ja en mokais mitää ja jaksasin. Eniten mua stressaa se ruokatauko siellä. Sieltä kuulema tarjotaan aina yksruoka per päivä. Mie en halua syödä se ahdistaa. Jos kuitenkin onnistun skippaamaan aamupalan voin ehkä syödä pikkusen määrän salaattia tai yhden leivän. Jos en kuitenkaan saa porukoiden takia skipattua aamupalaa mun on yritettävä olla siellä syömättä tai asettua taisttoon ja kieltäytyä syömästä enää mitään loppu päivänä. Mun on pakko tai lihon.

Sunnuntain paastosin onnistuneesti ja eilen söin iallisella vain palan lohta. Tänäänkin aijon syödä vain illallisella jos on pakko. Syöminen ahdistaa mua niin jumalattomasti. En pysty siihen. Tunnen kuinka jokainen suupala imeytyy muhun ja lihon.  Haluan olla vain laiha en muuta. Miksi ihmiset yrittää väkisin lihottaa mua. "Syö sieki vähä herkkuja niin saat läskiä luiden ympärille." Onko ne kateellisia ku mie laihdun ja ne vain lihoo?

Tänää mulla on vapaapäivä ja en keksi mitään tekemistä. Mietin jos kävisin lumikenkäilemässä, mutta oon niin väsyny, että tuntuu ku voisin vain jäädä peiton alle kokopäiväksi. En pysty keskittyy mihinkää ja on niin heikko olla. Ehkä parempi etten lähde metsään yksinäni hortoilemaan. Kotona oon turvassa. Piilossa...

Paino jatkaa laskuaan

Nyt tuntuu, että mulla menee sekä hyvin, että huonosti. Kävin nimittäin äsken vaa'alla ja painoin 54.5kg!!! Whohoo! Oon niiiiiiiiiin tyytyvinen nyt tähän vauhtiin mitä paino tippuu. Epäilin, että ne on vain nesteitä mitä on lähtenyt, mutta se ei oo mitenkään mahdollista sillä join eilen 3 kuppia teetä, kupin kahvia, litran light kokista ja sokerittoman siiderin. Eli kuitenkin juonut olen riittävästi. Eilen siis juhlittiin niitä mun synttäreitä, jotka oikeesti oli keskiviikkona. Sain oikeestaan vain rahaa lahjaksi, mutta se on hyvä sillä muuta en edes tarvitse. En syönyt eilen edes omilla syntymäpäivilläni muutakuin kourallisen paahdettuja pähkinöitä. Siihen mun eilisen syömiset jäikin. 

Eilen ilallla sain ahdistuskohtauksen ilman syytä. Mun sydän tako hurjan lujaa, pyörytti ja haukoin vain happea. Myöhemmin alko oksettaan ja tuli kuuma.

Kello on nyt 9,07 aamulla ja siksi oon heränny näin aikasin, koska porukat metelöitti aamulla ennenku ne lähti. Saan tänään siis olla ainakin iltapäivään asti yksin kotona, joka tarkoittaa paasto päivää! :)  Mulla ei oo nyt mitään muuta, mutta oli pakko tulla hurraamaan mun painon laskua ja onnistumisen fiilistä!

Oli aivan pakko ottaa kuva vaa'an lukemasta. Kävin varmaan 3 kertaa sen päällä, että uskoin numeron todeksi. 

Hyvää sunnuntaita kaikille!

Viha rakkaus suhde ruokaan...

Teen tämän postauksen vain omien ajatuksieni selkeyttämiseksi ja te lukijat, joilla ei ole syömishäiriötä voitte ehkä hieman hahmottaa mitä ajatuksia ruoka ja syöminen tuo syömishäiriöisen mieleen.

Mun päässä valtaa ajatus "Et saa syödä, kieltätäydy syömästä." Ruoka on mun vihollinen ja sen kanssa on vaikea elää, koska ruokahan on ihmiselle välttämätöntä hengissä selviytymiseen. Se on täyttä paskaa, että väitetään, ettei syömishäiriöiset haluaisi edes syödä herkkuja tai yleisesti muutakaan ruokaa ollenkaan. Kyllä mullakin joskus tekee mieli, vaikka suklaata tai jäätelöä. Juttu on vain siinä, että se sairaus ei anna koskea niihin ja käskee olla syömättä, vaikka kuinka himottais ja jos sitten itsehillintä pettää ja menee vetään enemmän ruokaa kun syömishäirö mörkö antaa luvan saa kohdata seuraukset. Ahdistus on silloin sietämätön ja mörkö käskee tunkea sormet kurkkuun ja oksentaa kaiken ulos. Se ei ole siis oikeasti totta, että väitetään, ettei syömishäiröiset oikeasti haluaisi syödä mitään ja he ovat itsehillinnän mestareita. Se on se sairaus, joka käskee pysyä erossa ruuasta ja noudattaa annettuja käskyjä.



Kun muistaa edellisen kerran, kun itsehillintä on pettänyt ei halua enää kohdata samaa tilannetta uudelleen. Syömishäiriöissa on se juttu minkä oon itse huomannut, ettei sitä pääse pakoon kuten masennusta pääsee. Masennusta voi juosta pakoon ja hetkellisesti olla siltä piilosta, vaikka se kyllä löytää pian uudeleen. Syömishäirö kirjaimellisesti alistaa tahtoonsa ja kun ennen itse pystyi pitää kontrollia kaikesta niin nyt se on poissa ja se on ottanut sen haltuunsa. Aivaimet on luovutettu sille.

Ruoka aiheuttaa mulle ahdistusta. Ruuassa on liian paljon kaloreita. Jos menisin syömään jotain vähänkin väärää mun koko päivä ois pilalla. Mie en pysty enää nauttimaan ruuasta, koska mietin paljon missäkin on kaloreita ja syönkö liikaa. Ja ruuan vastustamiseenkin kuluu hirveästi energiaa... Se, että saa itsensä pidettyä kontrollista ja sortumatta syömään kiellettyjä ruokia on oikeasti raskasta. Mullakin tullee sellanen noidan kehä, että ajattelen, vaikka jonkin ruuan syömistä sitten tulee kauhu kaloreista ja ahdistuksesta, joka syömisen jälkeen on ja se sitten alkaa ahdistamaan ja lopulta päätän jättää syömättä.

                                 

Mulla on välillä sellaine olotila, kun mulla olisi kaksi persoonaa. Toinen on vahvempi ja määrää tahdin. Toisen on vain toteltava ja tehdä mitä käsketään. Joskus käyn tappelua oman pääni sisällä ja se on kun mun ajatukset ois yks taistelukenttä. "Tänään pidän buustipäivän ja voin syödä ylimääräisen mukillisen jugurttia ja mysliä." "Ei saatana läski onnistu, paasto päälle!" Kuten ehkä arvaakin jo kumpi sitten voittaa. Meen kattoon itteeni peilistä ja nään löllöpalleron ja päätän, että nyt on pakko kituutaa ruuissa...Heti kun menee yli 300kcl tulee paniikki...Heti kun se menee sen rajan yli niin tunnen epäonnistuvani ja, että lihon. Buustipäivien pitäminen on yhtä helvettiä koska jos menee yli 500kcl niin se on pakollinen tarve oksentaa...



Mun ruokavaljo on aika yksipuollinen, koska kiellettyjen ruokien lista on paaaaljon pidempi kun sallittujen. Yleensä mitä syön arkena on: aamulla kuppi jugurttia ja päivälliseksi valmis riisipuuroa/ kasvispihvi/kalakasvis pyörykät/pinaattikeitto tai salaattia. Viikonloppuna skippaan kokonaan aamupalan ja syön vain päivällisen ja jos mahdollisuus paastoan. Sallittuja herkkuja ovat pepsi max tai joskus sillointällöin läkerol aski. Juuri muuta mie en syö mitä en oo luetellut. Kaikki rasvainen tai sokerinen on nou nou, enkä koske niihin edes pitkällä tikullakaan. Lisäksi luettellut on helppo oksentaa ulos...Paitsi läkerol, joka ei tuu ylös kirveelläkään.


--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Nyt vähän tämän päivän tapahtumista:

Whohoo! Kävin tänään puntarilla ja pääsin tavoitelukemaani! 55kg! Jes! Mun tavote oli, että pääsisin syntymäpäiviin mennessä tuohon lukemaan ja se olisi vähän kuin lahja itseltä :D Tein sen! Oon nyt niin ylpeä itestäni :) Seuraavaksi lähenkin tavoittelemaan 50kg välitavoitettani. Sitten ollaankin jo alipainon puolella :).  Punnitsemisen jälkeen mulla tuli aivan mahtava olo ja tuntui kun kaikki se itsehillintä ja jumppaukset olisi palkittu. Kontrollin tunne, joka valtaa kun näkee painon laskevan.

Eilen hain postista paketin jossa oli kahdet farkut ja molemmat kokoa 36! Ne mahtu mulle tosi hyvin jalkaan ja olin ihan sillee "wuuuuuuut!? Onko mulla oikeesti 36 koon housut jalassa!" Isoimillaan mun housujen koko oli kuitenkin 44...Hui kamala.

Tulin äsken yhteispalaverista jossa oli lääkäri, terveydenhoitaja ja psykiatri... Puhuttiin mun suhteesta ruokaan, painonlaskusta ja yleisesti voinnista ja jaksamisesta.  Mut punnittiin myös siellä. Lääkäri sano, että se oli jo ottanu yhteyttä osastolle ja sieltä tulee pari ihmistä tänne mun paikkakunnalle arvoimaan mun tilaa ilmeisesti halusin tai en... Kuulostaa siltä, että joudun pian osastolle. Mie en oikeesti halua. Sitte ne vaa puhu kui mun paino on taas tippunu eikä näin voi ikuisuuksiin jatkua ja jossain tulee stoppi, että meen vain entistä huonompaan kuntoon kokoajan. Yhteispalaverin ne kans haluis pitää mun vanhempien kaa ensikuun puolella. Hitto, että ahdistaa se! Ahdistavampaa tilannetta ei oo olemassakaan. Psykiatri aiko olla yhteydessa mun porukoihin.

Iskä haki mun palaverista ja kerroin autossa, että ne haluis pitää yhteispalaverin. Iskä heti vaa alko kysele "Punnittiko se sinut?" mie vastasin, että "joo" sit se sano "Lopeta jo tuo homma ja älä laihduta enää!" Sanoin, että "Ei se kuule oo nii helppoa enkä mie halua olla norsu" Se alko "Missä kohtaa sussa on muka ylimäärästä?" Mie sanoin, että "Jokapaikassa" se sano sitte lopuksi "Ens kerrallako sulla on palaveri voi olla, että enskerralla sut laitetaan osastolle ja mie aijon olla samaa mieltä. Mitä pikimmiten sen parempi, mie en aijo kattoa ku sie tapatat ittes."

Äitiki kävi äsken mun huoneessa ja kyseli miten meni ja mie kerroin samatku iskälle ja painon ku se kysy niin se alko taas "Sun pitää ottaa ittees niskasta kii! Sun valmistuminenki myöhästyy jos joudut osastolle, etkä pääse opiskeleen toiselle paikkakunnalle."

Mua itkettää ja on kamalan paha olla. Musta tuntuu, että oon ihan yksin tän kaiken kanssa. Noi ei tajua, etten mie halua parantua enkä alkaa syömään yhtään enempää. Haluan olla pieni ja keijukaisen kevyt. En tiä mitä teen. Mulla kävi palaverissaki mielessä, että entä jos tappasin itteni niin ei tarvis kestää.

Suicide or no?

Jäin ilalla miettimään, että mitä jos tappaisin itseni? Aloin miettimään jo miten sen suorittaisin ja mitä valmisteluja tekisin. Musta vain tuntuu etten enää  jaksa. Oon niin loppu koulun käyntiin ja elämän läpi tarpomiseen, jossa ei ole mitään tolkkua sillä mun elämä on vain täynnä tuskaa ja ahdistusta. Musta tuntuu, että mun sairaudet riistää vielä mun hengen tavalla tai toisella.

Mietin jos kertoisin joululoman jälkeen mun psykiatrille ja ehkä vanhemmillekkin sen kuinka paha mulla on oikeasti olla ja haluan kuolla, koska olen niin loppu. Joulun jälkeen sen takia, etten halua pilata sitä juhlaa vaan haluaisin, että edes muut voisivat pitää silloin hauskaa, vaikka itse en iloa silloinkaan tunne.

Musta tuntuu, että kaikki on aivan sama enkä jaksaisi enää välittää koulunkäynnistä tai mistään muustakaan, vaan haluan jäädä vain makaamaan sängyn pohjalle ikuisiksi ajoiksi... Mie en vain tiedä... Musta tuntuu, että en edes ansaitse kuolla enkä ansaitse päästä tästä paskasta pois ja lopettaa tätä paskaa... Tää on tosi ristiriitaista.  ´

Miten voin kertoa mun vanhemmille, läheisille ja kavereille kuinka paha mulla on olla ja haluan kuolla. Miten ne reagoisi? Oon liian heikko kertoakseni. En halua satuttaa ketään mun teoilla ja valinnoilla, vaikka teenkin sitä kokoajan.

Huomenna on mun 17- vuotis synttärit... Ei jaksa. Yksi vuosi taas kulunut, eikä tälle kivulle ja kärsimykselle näy vielläkään loppua. Ei ole valoa tunnelin päässä se on täyttä bullshittiä. Ei mun tapauksessa. Ei enää... Oon liian syvillä vesillä.

Musta tuntuu jo, että oon epäonnistunut laihduttamisessakin... Enkö osaa sitäkään?  Tänään oon syöny aamulla jugurttia ja mustikoita ja päivälliseksi riisipuuroa. Lisäksi oon juonu 4 kuppia teetä päivän aikana. Kalori saldo on 383kcal.... Eli 83kcal liikaa. Vittu mikä läski paska oon! Syönykki taas ihan vitusti liikaa. Ois vaan pitäny oksentaa! Lihon tätä menoa varmasti jos en nyt ala ottaa itteeni niskasta kii ja lopeta tätä pelleilyä ja syödä ku porsas. Huomenna mun piti painaa 55kg, mutta puntarille en varmasti aamulla pääse. Heti kun on mahdollisuus niin käyn aamulla. Luultavasti perjantaina tai maanantaina viimeistää.

Vaihdoin myös hieman blogin ulkoasua. Teki mieli hieman vaihtaa sitä ja minusta tuo on ihan ok. Yritän pitää blogini mahdollisimman selvänä ja yksinkertaisena, jotta sitä on helppoa lukea. Haluan sen kuitenkin  mukailevan blogini teemaa ja tehdä siitä itseni näköisen. Mitä mieltä ootte? Tarviiko pientä parannuksia vai onko ihan ok?

Terapia ja omat kokemukset

Pyynnöstä teen nyt postauksen terapiasta ja hoidosta omien kokemuksieni perusteella. Muilla ihmisillä voi olla aivan erinlaiset kokemukset kuin minulla, mutta nää on vain mun omasta näkökulmasta.

Olin 12- vuotias kun ensimmäisen kerran hakeuduin juttelemaan ulkopuolliselle. Silloin olin masentunut ja valmis jo tappamaan itseni. Terveystarkastuksessa terveydenhoitaja huomas mun olemuksen ja kysyi haluisinko mennä kuraattorille jutteleen ja mie sitten suostuin. Siellä se kuraattori yritti kysellä mun ajatuksia ja teki mulle masennus testin, josta sain tulokseksi vakavan masennuksen. Se kartotti mun ajatuksia ja asioita joita olin kokenut jne. Mulla ahdisti hirveästi käydä siellä enkä käynytkään kun vain kaksi kertaa sen luona. Se oli itseasiassa sen kuraattorin vika, koska hän sanoi ilmoittelevansa minulle loman jälkeen milloin voisin käydä siellä, mutta eipä sitä ilmotusta koskaan tullut ja käynnit loppu siihen. Kai se unohti mut...

Toinen kerta kun menin samaiselle kuraattorille oli 15- vuotiaana kun terkkari taas ehdotti sinne menemistä. Siellä en myöskään käynyt kuin 3 kertaa, koska en vain tullut sen kuraattorin kanssa toimeen ja sille oli hirveän vaikea puhua. Se ei ymmärtäny mua yhtään ja muutenkin mun ahdistus oli niin iso, etten pystynyt siellä käymään. Valhetelin sille, että mulla on jo parempi mieli, että pääsin sieltä pois.

Sittempä päädyinkin mun nykyiselle psykiatrille kun äiti huomas mun syömiskäyttäytymisen ja otti yhteyttä terveydenhoitajaan ja se taas pisti mut puoli pakolla pskykiatrille ja juorus samalla mun tilanteestä koululääkärille. Tää mun nykynen psykiatri on ihan kiva, vaikka mulla edelleen ahdistaa siellä käydä. En ole hyvä puhumaan ja musta saa irti asioita tosi hitaasti ja mulla meni monta kuukautta, että kerroin sille koulukiusaamisestakin. Aloitin käynnit sen luona viime kesälomalla. Sielläkin mulle tehtiin heti aluksi masennus testi ja sain tulokseksi jälleen kerran vaikean masennuksen. 

Mulla on jääny sellanen mielikuva, että se oli aluksi enemmänki huolissaan mun mielialasta ja masennuksesta kun syömishäiriö käyttäytymisestä. Se näky myös siellä eikä me oikeestaan puhuttu kun masennuksesta, vaikka sinne olin juurikin joutunut syömisongelmien vuoksi. Terveydenhoitaja otti asian vakavemmin ja määräs mut käymään verikokeissa, jotka olikin päin metikkoa näännyttämisen takia. Terkkari ilmoitti tulokset myös lääkärille ja muutaman terapia käynnin jälkeen pidettiinkin kaksi palaveria jossa ekassa oli vain mie, psykiatri ja lääkäri ja toisessa mukana myös vanhemmat. En voi kuvaillakkaan kuinka kamala se palaveri vanhempien kannssa oikein oli... 

Lääkäri diagnosoi mulle EDNOS:sin joka tarkoittaa mun tapauksessa juurikin epätyypillista anoreksiaa (anorexia nervosa atypica, F50.1). 

Jokin aika sitten mulla vaihtui lääkäri, koska edellinen jäi virkavapaalle ja samoin mun entinen terkkari joka myös vaihtui. Tää nykynen lääkäri on paljon tomerampi ja jäärämpi kuin edellinen joka on minusta hemmetin raivostuttavaa! Pidin jo entistä kusipäänä, mutta tää on viellä pahempi. Se laitto mulle kesto läheteet labraan, eli mun pitää käydä verikokeissa kerran kuussa ja määräst myös mut EKG:hen, jossa mun pitää luultavasti myös käydä usemman kerran. Toi on jo ehdottanu mulle masennuslääkkeitä ja yrittää pukata osastolle, mutta noihin en ole suostunut. Onneksi se ei voi mua sinne osastollekkaan pakolla viellä määrätä sillä alipainon kriteeri ei täyty.

Mulla onkin seuraava palaveri ton samaisen lääkärin kanssa ensi perjantaina... Jossa on myös psyka ja terkkari. ahdistaa sekin aivan samperisti.

Mitä mieltä olen mun saamasta hoidosta sitten? Noh... Musta tuntuu, ettei mua olla otettu tarpeeksi vakavasti aina. Samalla mulla on jäänyt kuva, että toi lääkäri vittuilee mulle. (Hän on nuori miespuollinen lääkäri.) ja aikaisempikaan vanhempi mieslääkäri ei osannut sanoa muutakun, että hän on sitä mieltä, että minun pitäisi mennä osastolle ja samaa sanoo nykyinenkin. Kyselevät multa mitä oisin valmis tekemään parantuaakseni, vaikka en jumalauta ole parantumis myönteinen! Psykiatri onneksi ymmärtää mua paremmin ja sanookin, ettei mua voida hoputtaa paranemaan jos en itse ole siihen valmis ja se tulee ajan kanssa. 

Psykiatri sanoo, että on huolissaan musta ja pelkää mihin tää voi mut johtaa. Kaikki mua hoitavat ihmiset vain jankuttaa sitä, että voin kuolla jos en lopeta tätä. Ihanku mie siitä välittäisin? Mie välitän vain siitä, että paino jatkaa tippumista ja laihdun.

Kuitenkin suosittelen kaikkia menemään terapiaan jos tuntuu siltä, että haluaa puhua jonkun tuntemattoman kanssa. Siitä voi olla suuri apu. Mun pitää rampata noissa paikoissa vasten omaa tahtoa, enkä saa lopettaa käyntejä vaikka haluisinkin. Terapeutit osaa kyllä kaivaa asioita, joita itse ei ole tullut ehkä ajattelleeksi ja vetää naruista jotka saa sut näkeen uusia asioita ja tapoja. Jos et ole vaaraksi itsellesi tai muille, alipainoinen, tai muuten täytä pakkohoidon kriteerejä niin ei tarvitse pelätä sinne pakkohoitoon joutumista ellet sinne itse halua. Kuitenkin jos tila on vakava niin voidaan määrätä käymään pakosta hoidossa. Jos tuntuu, että ihminen on väärä eikä pysty puhumaan, tule toimeen tai jotain niin voit vain lopettaa käynnit ja etsiä toisen ihmisen kuuntelemaan jos ei jonkun kanssa synkkaa.

Toivottavasti tästä postauksesta oli apua jos joku miettii hakevansa apua tai olla hakematta... Kysymyksiä ja kommenttia saa heittää vapaasti.

Miten voin tappaa demonin sisältäni tappamatta itseäni?

Mie en jaksa. Oon loppu ja niin kyllästyny tähän kaikkeen. Seuraavan kerran saan nukkua pitkään vasta 23 päivä sunnuntaina... Hemmetti! Joka aamu pitää herätä muuten 6.00 ja kun unettomuudesta kärsin se on niin vitun jees ku meen muka nukkuu ajoissa mut katonki kelloa vikan kerran joskus yhden tai kolmen aikana yöllä... Sitte herään jo viideltä ammulla enkä saa enää unta. Oon niin sairaan väsyny.

Mun pitäs viellä hakea töitä koulun oheilla, jotta pääsisin muuttaan täältä vittuun ku valmistun. Miksi elämä on näin rankaa ja miksi tää ei helpotu koskaan. Olisi helpompaa vain kuolla pois. Lakata hengittämästä... Miten ihminen voi olla näin kyllästynyt omaan elämäänsä. Mikä mun tarkotus täällä on? Miksi mie elän? 

Mun on pitäny jo monta päivääki siivota mun huone ja vessa, mutta en vain oikeesti jaksa enää koulun jälkeen kun oon niin poikki ja väsyny. Viikonloppu oon töissä mun luokan kaa yhdessä tapahtumassa, josta en voi lintata... Vituttaa ku en saa levätä ollenkaan vaan kaks viikkoa koulua putkeen eikä ollenkaan vapaata. Huomenna kuitenkin käyn koulun jälkeen kaupassa ja ostan OMAT patterit joilla voin käydä salaa siellä vaa'alla. Ehkä pääsisin jo maanantaina vaa'alle hyvällä tuurilla.

Lauantaina meen sitten ton koulun jälkeen yhden kaverin synttäreille, joissa luultavasti tuun juomaan! Ainoa kiva asia tällä viikolla... Toivon vaa, että pääsen kotii sieltä :D tai jos jään kiinni vanhemmille (kuten luultavammin jäänkin) niin eivät hirveesti raivoais. Vaikka vitun sama se on. On kuiteski 17 vuotias niin ei niitä sillee kiinnosta, vaikka oisinki vähän tillin tallin ku tuisin kotii. 

Kohta taidan käydä suihkussa ja mennä suosiolla nukkuun enneku alan taas leikkiin terällä. Väsyttää niin kamalasti jo nyt vaikkei kello ookku puol seitsemän kohta...  

Öitä...

Ahistaa taas...

En oikein tiedä mitä nyt kertoisin... Kävin psykiatrilla ja katsottiin mun verikokeet. Mulla on arvot aika viitearvojen rajassa ja pian ali. Kalium oli jostain syystä noussut, mutta natrium laskenut ja kaiken lisäksi leukosyytit oli korkealla jonka takia mulla kai on tullu tää kamala flunssa ja tää ei varmaa lähe pois pitkään aikaan tai niin ainakin psykiatri meinas. EKG tuloksia en tiedä kun vasta lääkärin palaverissa, joka on vajan kahden viikon päästä... Kuulema se haluu kysellä multa jotain ja oli ottanu selvää joistain hoitokeinoista. Hui että mua ahdistaa toi... Se lääkäri on jotenki ilkeän olonen ja en oikein tykkää siitä. Noh en muutenkaan tykkää lääkäreistä. Mua pelottaa, että se kyselee multa jotain kysymyksiä ja päättää, että olen osastohoidon tarpeessa. Se vähän viimekerrallakin kuulosti siltä, että mun pitäs mennä sinne.

Puhittiin sitten vaan ahdistuksesta ja mun uniongelmista ja saan kuulema alottaa unilääkkeet, jotka auttaa nukahtamaan jos vaan haluan. Ehkä voisin kokeilla sitä melatoonia. Mie tykkään kyllä mun psykiatrista ja opin pikkuhiljaa luottaan siihen ja uskallan puhua sille enemmän. Ehkä jossain vaiheessa uskaltasin kertoon mun itsetuhosuudesta. Oon uskaltanu vaan kertoo mun syömisongelmista rehellisesti (en kylläkään kaikista oireita) ja menneisyydestä.

Painoa en tiedä edelleenkään, koska puntarille en ole päässyt. Uskoisin kuitenkin, että painan suunnilleen 55kg. En kuitenkaan sitä tänne viellä merkitse ennenkun näen lukeman puntarilla itse. Ainoa todiste painon putoamisesta on mittanauha tällä hetkellä.

Käytiin tänään myös äitin kanssa shoppailemassa ja katottiin mulle college housuja, mutta oli enää kokoa xs jäljellä ja kiven kovaan väitin, etteivät ne mulle mahdu ja sen koon pitäs olla s tai m. Sitte äiti sano vaan, että kyllä nää sulle menee mee vaikka sovittaan ja mie sitte menin ja perkele nehän mahtu mulle! Mun ilme tais olla näkemisen arvonenku xs koon housut jalassa! Miten mulle voi mennä koko xs jos musta tuntuu ku oisin tyylii xl? Noh tyytyväinen oon ja sain pökät.

Ei mulla oikeestaan muuta uutta oo... Tuntuu vaan, että söisin liikaa ja lihon. Tänään oon syöny kupin jugurttia jossa oli mustikoita, vähän kalakeittoa ja läkerol rasian. Sitte oon tietenki juonu teetä muuten. 

Save me from the dark

Mulla on aivan kamala olo. Tää olo ajaa mut hulluksi! Jos mie en oikeesti pääse kohta aamupuntarille lopetan syömisen kokonaan. Tuntuu, että oisin lihonu vaan tai jotain. Oon kamala possu! Lihava läski paska, jolla mikään ei onnistu. Hitto, että ahdistaa. Mie ostan kyllä kohta oman puntarin ku sellanen tulee vastaan, koska ei tästä tuu hitto mitään kun porukat on kokoajan kotona ja sittekkun oon vähänaikaa yksin niin se aika menee siihen, että etin puntarin pattereita enkä edes niitä löydä. Miten hitossa voisin puntarille mennä jos ei oo ees pattereita siihen.

Itkettää ja sattuu kokoajan. Huomenna psykalle aika, mutta en tiedä mitä sille edes kerron vai esitänkö ettei oo mitään, vaikka asiat ei oo ollu ikinä näin huonosti. Anoreksia on saanu musta niin tiukan otteen ja se painaa mua vaan entistä syvemälle ja mun ajatukset kieroutuu päiväpäivältä. Tuntuu, että syön aivan vitusti liikaa vaikkean syökkään kun 300kcl päivässä paitsi buustipäivänä jolloin yritiän syödä vähän enemmän. Kohta tuo buustipäivätki saa loppua, koska en enää pysty niihin.

Haluan vain kuolla ja lähteä pois. Kadota tästä maailmasta niin kaikki ois helpompaa. Mie en jaksa odottaa, että jotain hyvää viellä tapahtuisi. Oon kyllästyny tähän taakkaan. En osaa sanoa kelleen miltä musta tuntuu. Mun porukat ei ymmärrä, eikä näe kui paha mulla on olla ja käskee vain hoitaa itteni kuntoon. Ku ne ei perkele tajua kui vaikeeta se on ja kun mie oon ollu masentunu niin saatanan monta vuotta, ettei täältä nopeesti nousta ja paraneminen kestää ainakin puoleksi niin kauanko oon ollu masentunu ellei kauemminkin tai ollenkaan.

Oon miettiny itsemurhaa vakavasti jo niin monta kertaa, enkä tiedä mikä mua estää toteuttamasta sitä. Mikä mua pidättelee täällä? En oikeesti tiedä, koska en odota elämältäni yhtään mitään, enkä jaksa innostua mistään. Tuntuu, että oon täällä vain koska on pakko. En vain ole varma onko mun sittenkään pakko, jos mie vaan lähtisin... Oon ruma, läski, epäonnistunu, tyhmä, idiootti, itsekäs, huono ihminen, arvoton, eikä musta oo ikinä mihinkään eikä koskaan tuu olemaankaan. Lisäksi ei mua kukaan tarvi, joten miksi jäisin tänne.

Syömishäiriöni eteneminen ja kuulumisia

Ajattelin tehdä tälläisen postauksen siitä, että miten mun syömishäirö lähti ja on edennyt. En ole siitä niin paljonkaan kertonut, joten ajattelin tehdä sen nyt. Haluan kertoa kuinka naurettavan pienestä se voi kehittyä.

Kun aloin laiduttamaan ajattelin, että noniin kun saan 10kg pois niin se riittää ja voin lopettaa. Painoin 89kg. Jätin kaiken herkun syönnin kokonaan pois, mutta muuten söin ihan normaalisti. Noh sitten olikin pian jo pelkästään sillä laihtunut ensimmäiset 5kg ja päätin, että seuraavaksi pienentäisin vain annoskokojani niin jos laihtuisin viellä lisää ja  nopeampaa. Ei mennyt kauaakaan kun se 10kg oli lähtenyt ja ajattelin, että "Kyllä mie viellä vähän laihdutan, viellä se 5kg". Läheiset alkoivat myös huomaamaan kui olin laihtunu ja se alkoi motivoimaan mua vaan lisää.

Seuraavaksi aloin tehdä myös vatsalihaksia, kyykkyjä jne säännöllisesti kotona. Söin edelleen jonkin 3-4 kertaa päivässä, mutta pieniä annoksia. Mun paino sitten tippui ja painoinkohan tällöin noin 75kg. Sitten vähensin lisää annoskokojani ja joinain päivinä en syönyt ollenkaan ja paino jatkoi tippumista ja pian painoin noin 70kg.

Luulen, että kun painoin sen 70kg niin silloin mun kontrolli petti kokonaan, enkä enää hallinnut sen jälkeen itseäni. Mun päässä pyöri jatkuvasti laihduttaminen ja kuinka mun paino alkaa kohta kutosella ja oon normipainonen ihan pian. Tuolloin äiti ilmoitti terkkarille, että mulla on ruuan kanssa ongelmia ja terkkari sitten pyysi, että kävisin siellä juttusilla.

Terkkari punnitsi mut ja sanoi, että miehän oon normaalipainon rajoissa pian (67kg) ja kyseli paljonko haluisin painaa. Mie vastasin, että 60- 65kg ja katotaa miltä silloin peilikuva näyttää. Terkkari halusi kuitenkin alkaa seuraamaan mua ja lähetti mut myös puhuun psykiatrille. Terkkari myös sanoi, että miehän voisin alkaa lenkkeilemään niin ehkä mun ruokahalu alkais kasvaan.

Noh miepä päätin sitten alkaa lenkkeilemään ja pikkuhiljaa lenkkeilinkin jo jokapäivä kun ennen olin lenkkeillyt noin 2 kertaa viikossa. Lenkit oli 7km pitkiä ja aluksi hölkkäilin ja välillä kävelin, mutta lopulta mun kunto oli kasvanu niin paljon kun kilojakin oli lähtenyt niin paljon, että juoksin koko 7km kerralla pysähtymättä.

Pääsinkin sitten 65kg ja silti näin peilistä kamalan ihravuoren. Halusin vain jatkaa... Tajusin sillä hetkellä, että en pystyisi enää lopettamaan, vaikka haluaisinkin.

Ruoka annokset pienenivät ja liikunnasta tuli vain tärkeämpää. Tässä vaiheessa olin pystynyt viellä silloin tällöin syömään pienen määrän jotain herkkua esim. suklaata, mutta sitten enää voinutkaan. Se paha olo joka mut aina valtas syömisen jälkeen oli niin piinaava, että aloin oksentamaan syödyn ruuan aina pois.

Nykyisin syön 1-2krt päivässä ja syön 250-400kcl. Tää on vallannu mun elämän ihan kokonaan. Tuntuu kuin oisin myyny sieluni tälle sairaudelle. Kokoajan tulee vastaan huonoja asioita tämän kautta, mutten kykene lopettamaan enkä edes halua. En olisi valmis muutokseen. En edes ansaitse parantua. Haluan päästä 45kg oli sen hinta mikä vain. Haluan olla pikkuinen...

En silti toivo tätä kenellekkään. En edes vihamiehelleni. Tää sairaus saa sun ajatuksen keskittyyn laihdutukseen ja kalorejen laskemiseen ja kuluttamiseen 24/7. Eikä tätä voi pysäyttää ennenkun on itse siihen valmis. Se on totuus. Mie kyllä tajuan, ettei tämä ole normaalia, mutten nää vaarjoja enkä osaa kuvitella mitä mulle vois käydä. Enhän mie kuole tähän. Sehän ei voi tapahtua juuri mulle. En osaa ottaa kuolemaa tosissani, eikä se aiheuta minkäänlaista reaktiota jos joku sanoo, että mie kuolen tän homman kaa.

Tässä on tiivistetty versio, vaikka mukana on muutakin. Niiden kertomisessa menisi vain ikuisuus, etten jaksa alkaa niin yksityiskohtaisesti kertomaan.

Otin viellä pari kuvaa näyttääkseni mun nykyisen tilanteen paremmin. Mun piti sutata taustaa aikalailla, ettei mua vaan tunnisteta. Kylkiluut mulla erottuu jo selvästi ja samoin pikkuhiljaa selkäranka. Lantiokuutki näkyy hyvin makoilessa, mutta siitä en laita kuvaa, koska en halua esitellä mun "kauniita" viiltely arpia, joita siellä on. Muutenkin voisi olla hiukan liian paljastava.

En ole edelleenkään päässyt puntarille, joka mua ahdistaa aivan suunnattomasti. Mun pitää vain välttää ylimääräsiä kaloreita ja paastota niin ei ahdista niin paljon, että oisin lihonu. Haluisin vaan tietää oisinko laihtunu. Arviolta nykyiset mitat on 164cm/55kg-56kg.

.

Ahdistaa

Ei apua ahdistaa haluan puntarille mahdollisimman pian... Mua ahdistaa kun en tiedä paljon painan tällä hetkellä. Nyt on viikko viime punnituksesta ja ahdistus on suuri! Äiti on piilottanut vaa'an patterit enkä tiedä milloin pääsen sinne. Ei hemmetti, että on vaikea olla. En pysty ajattelemaan muutakun mun painoa. Ei jumalauta. MITÄ MIE TEEN?!

Ei niin hyvä päivä

Tänään on ollut suoraan sanottuna kamala päivä eikä eilinenkään ollut kehuttava. Oon saanu itkukohtauksia ja hakannu itteeni, vaikkei ne mitään auta. On tullut riideltyä taas äitin kanssa ja työssä oppimisharjoittelun hakemisessa ollut kamalaa säätöä.

Hain paikkaa ja sieltä sanottiin, että pitäis olla myös joululoma ja uusivuosikin töissä. En halua olla silloin töissä vaan pitää lomaa sillä mun henkinen jaksamisen kannalta se ei ole hyvä idea. Hain sitte toiseen paikkaan ja peruin aikaisemman. En ole varma pääsenkö tuonne jälkimmäiseen, mutta toivotan nyt. Ei ainakaan tarvitse olla siellä joululomaa töissä, jos sinne pääsen.

Sanoin aamullaki äitille, että voisin mennä kylän ulkopuolellekkin työharjoitteluun niin äiti tyrmäs sen ajatuksen heti ja sano etten ole siinä kunnossa, että voisin mennä ja oon sairas. Pitäs kuulema pitää sosiaallisista suhteisa kiinni ja syödä kuten normaalit ihmiset ja vasta sen jälkeen voitaisiin HARKITA asiaa... Sanoin, että täytän ensivuonna 18- vuotta, jolloin voin mennä vaikka afrikkaan jos haluan niin heti alko että, hän voi mennä anomaan kahdelta lääkäriltä holhous lupaa, jolloin mun vanhemmat päättäs edelleen mun asioista.

Mua vituttaa niin paljon. Heti kun oon valmistunut niin miehän lähen tästä kuppa kylästä niin nopeaa kun voin. Äiti ei tajua, että mie en tuu ikinä parantuun täällä sillä haluan itsenäistyä, muuttaa omilleni ja alkaa opisekelemaan sitä ammattia mitä haluan tehdä ja alkaa rakentaan mun elämää itse. Mie en parane tuosta noin vain ja masennuksesta voisin omasta mielestäni parantua vain siten, että pääsisin tekemään asioita joista nautin enkä elämään tätä pakotettua elämää missä mulla ei oo minkään laista arvoa tai itsenäisyyttä. Syömis jutuista en tiedä sillä se on sitten astetta vaikeampi juttu ja epäilen, että voisin edes parantua siitä yksin eikä mulla ole halua muuttaa mun ruokailu tottumuksia, koska en halua lihoa vaan päästä siihen tavoitteeseen mikä mulla on.

Että sellaista.

Puntarilla en ole edellisen kerran päässyt käymään, mutta käyn taas heti kun on mahdollista. Toivottavasti viimeistään viikonlopuna... Tekisi mieli ostaa oma puntari, mutta missä sellainen ois myynnissä tässä kylässä...

Taistelua

Jokainen päivä on taistelua. Jokainen päivä on taistelua omaa kehoaan ja mieltään vastaan... Keho käskee syödä, että jaksaa toimia, mutta mieli ei anna periksi. Mieli käskee olla syömättä ja näännyttää itseään viellä lisää ja ottamaan tiukemmat otteet. Mikään ei tule koskaan riittämään...

Välillä päässä välähtää, että tämä on hulluutta jolla saa pahimillaan surmansa ja lievimillään ikuisia haittoja kehossa. Silti en kykene vastustamaan sitä ääntä joka käskee olla syömättä ja kertoo kuinka ihanaa on olla pieni ja hento. Kuinka ihanaa on olla laiha ja painaa mitättömiä lukuja... Se on liian suuri kiusaus, että kykenisin vastustamaan.

Joka päivä käyn taistelua tätä vastaan. Joinakin päivinä ajatus ruuasta nousee päähän, mutta heti kun jään miettimään sitä hetken muistan sen, että jos menen nyt syömään jotain ahdistus sen jälkeen on sietämätön ja oksennus on taattu. Miten menetin kontrollin näin pahasti? Jos satun syömään enemmän kuin 300 kaloria päivässä nousee paniikki... Jos kysyisin joltain ihmiseltä jolla ei ole syömisen kanssa ongelmia, että monta kaloria hän syö päivässä niin luultavasti vastausta ei tulisi, koska ei hän laskisi edes kaloreita... Mie en osaisi edes kuvitella enää eläväni ilman kaloreiden laskemista, koska miten muuten saisin tietää onko tämän päivän taistelu onnistunut vai ei? Miten saisin varmuuden siitä, että päivän aikana kertyneet kalorit eivät lihota.

Onko sairasta nauttia nälän tunteesta kuten minä teen? Nautin siitä, kun maha kurnii ja se on tyhjä. Tiedän varmasti silloin, että se on tyhjä. Joinain päivinä kun olen juonut paljon nesteitä ja maha tuntuu täydeltä mietin, että olenko syönyt liikaa koska maha on täynnä... Todellisuudessa se on pelkkää nestettä.

En tiedä kuka tai mikä enää olisin jos en saisi laihduttaa. Kadottaisin itseni aivan kokonaan. Mulla on ollut aina tarve olla jotain enemmän ja olla edes hyvä jossain. En koskaan löytänyt sitä juttua missä olisin hyvä ja mikä asia täyttäisi elämi tyhjyyden. Laihduttaminen ja tämä sairaus todellakin täytti ne tyhjät kohdat. Koen olevani ainakin hyvä laihtuttamaan jos en mitään muuta. Saan siitä mahtaavan tunteen kun paino ropisee alaspäin nopeaa ja näen oman itsehillintäni tuloksia.

Siksi tämä on niin ristiriitaista. Toisaalta haluaisin olla terve ja elää ilman syömishäriötä ja masennusta. Haluaisin tehdä asioita joista nautin ja saadakkin niistä iloa irti. Ennen mulla oli tapana kutsua kavereita leffa iltaa viettämään ja samalla söimme jotian herkkuja. Enää en pystyisi nauttimaan siitä...

Miten voisin katsoa itseäni peilistä ja olla ikinä tyytyväinen?

Kitudietti alkakoon!

Nyt se sitten alkoi se marraskuu! Mihin lokakuu yhtäkkiä hävisi?... Mutta sitten asiaan. Nimittäin nyt marraskuun aijon ottaa sellaisen spurtin laihdutuksessa ettei mitään rajaa! Aijon elää kitudietillä koko kuun eli säännöt ovat seuraavat:

1. Ei saa syödä yksin.

2. 1-2 ateriaa päivässä jos on aivan pakko (vanhemmat) ja siltikin pienimäärä ruokaa.

3. Päivässä max 300 kcl.

4. Saa juoda vain vettä, fun light mehua, pepsi maxia ja teetä.

5. Kaikesta tulleet kalorit lasketaan.

Tuossa nyt syömiseen liittyvät säännöt ja liikuntaa harrastan jaksamisesta riippuen, mutta kotitreeniä vedän useasti. 

Mun on pakko onnistua ja näyttää itelleni, että pystyn tähän. Nytkun painan 56kg niin en kyllä tiedä mihin lukuun pääsen kuun loppuun asti. Kuitenkin 4 viikkoa on aikaa. Jos painaisin 53kg kuun lopussa voisin sanoa jo onnistuneeni, mutta sempä näkee. Toivotaan että pääsen 53kg :D Ois kyllä mahtava. En silti voi varmuudella sanoa onnistunko, koska mun paino on alkanu tippuun hitaasti. Yritetään nyt kumminkin...

Tänään oon juonut yhden nest cafen cappuccinon ja aamupalan aijon skipata nyt kokonaan ja seuraavan kerran syön ilalla 17:00- 18.00 aikaan, joka on myös viimeinen ruoka tälle päivälle :D Tämä päivä menee ainakin putkeen.