En lopeta ennen kuin itse haluan

Se päivä lähenee nopeampaa kun ajattelin. Enää 2 viikkoa ja 4 päivää... Silloin menen arviointiin osastolle. Oon aika sekaisissa tunnelmissa. Tää ei ehkä monelle ole niin iso juttu kun tää mulle on, sillä en ole koskaan aikaisemmin ollut osastolla tai edes käynyt. No okei se osasto on keskussairaalassa niin oon sielä kyllä käynyt, mutta en sillee. Tarkoitus ei kai ole, että mut sinne jätettäisi suoraan, vaan mua arvioidaan oonko osastohoidon tarpeessa ja mulle tehdään muutakin tutkimuksia ja selvitellään tätä syömishäiriötä tarkemmin. Sieltä ehdotettiin myös ravitsemusterapeuttia, mutta siihen en ole suostuvainen. En aijo syödä käskystä tai seurata mitään hiton paperia orjallisesti. Mie syön miten huvittaa ja milloin huvittaa. Oisivat tyytyväisiä, että syön edes kerran tai jopa kaksi päivässä. Voisin heittäytyä nolla kaloreillekkin jos haluaisin. Mua ahdistaa se reissu porukoiden ja psykan kanssa sinne. Autossa istumista vaja kaksi tuntia....

Tänään kävin vaa´alla ja mun paino oli 51kg! Jes! Enää kilo välitavoitteeseen, kaksi kiloa alipainoon ja 6 kg TAVOITTEESEEN! Kun ajattelee mun vauhtia niin sen on ollut 5kk/10kg eli olen todellakin loppu suoralla :) Toivotaan, että näkisin itseni jo laihana silloin, eikä mun tarvitsisi asettaa tavoitettani vielä hiukan alemmas. Mua pelottaa se... Kun painan sen 45kg niin olen merkittävän alipainoinen. Eikö ihmisten kuuluisi näyttää silloin laihoilta? Toivon parasta.

Toinen asia mikä mulla pelottaa on se, että sitten kun pääsen lopulliseen tavoitteeseeni niin päätän, että haluan alkaa ylläpitämään painoa, mikä tarkoittaa tietenkin vähäisempää treenausta ja syömisen lisäämistä. Mulla on se ongelma, että kun menen syömään sen yli mitä sallin normaalisti niin oksennan. Bulimia pelottaa mua. En halua, että anoreksia muuttuu bulimiaksi. Vihaan oksentamista, mutta jos satun syömään enemmän niin meen oksentaan. Ottaen huomioon sen, että mulla on BED tausta, joten jos sorrun ahmimaan niin menen oksentaan josta sitten pidemmän päälle kehittyy bulimia. Se siitä paranemistoive ajattelusta.

En kuitenkaan usko, että vaikka saavuittaisin tavoitepainoni niin näen silti itseni yhtä isona ja valtavana kun nytkin.  Luultavasti lasken sen 40kg kohdalle... Katsotaan nyt. Kun saavutan sen 45kg saan olla itsestäni tosi ylpeä. Se ois isoin saavutus mitä oisin elämässäni ikinä tehny.

Miten voin päästä ikinä eroon syömishäiriöstä, jos olen kärsiny niistä koko elämäni? En tiedostanu asiaa ikinä aikaisemmin, mutta nyt kun oon miettiny sitä niin se kyllä on niin. Kaikista pisimpään se on ollut bediä ja nyt sitten anoreksiaa. Lihoin merkittävään ylipainoon ja nyt aijon laihtua merkittävään alipainoon. Oon jo lähellä. En lopeta ennen kuin itse haluan. Jatkan niin pitkään kun haluan. En aijo antaa muiden kontrolloida mua yhtään enempää, mitä ne kontrolloi jo nyt. Koulua, mitä saan tehä ja mitä en, kenen kanssa saan olla... Ja lista jatkuu. Voin itse kontrolloida omaa kroppaani. Saan päättää monta arpea siinä on ja kuinka paljon painan, mitä syön, miten kohtelen sitä. Kukaan ei voi puuttua siihen, koska ei omista mua.