Vuosi meni

Pian siitä on vuosi. Vuosi siitä kun pakonomainen laihduttaminen astui elämääni. Vuosi sitten painoin 89kg ja muistan sen hetken vielä niin elävästi kun nuo luvut ilmestyivät puntariin. En ymmärrä... Olen 4kg päästä alipainoinen ja näytän edelleen läskiltä? Enää neljä kiloa niin olen ALIPAINOINEN. Saanko kysyä mitä helvettiä? Mie en pysty uskoon sitä, sillä mulla on viel, vaikka kuinka paljon ylimääräistä kehossa. Miten voin olla tyytyväinen kun olen tavoitepainossani? Mun tavoitepainoonkaan ei ole enää niin kamalan pitkä matka vaja kahdeksan kiloa enää. Miten se voi riittää? Mitä mie teen kun olen tavoitteessa? Asetanko mie taas tavoitteen alemmaksi? Mie en tiä yhtään mitä mun pitäs tehdä silloin... 

Mie en tiedä voinko enää lopettaa tätä. En usko pystyväni. En halua luopua tästä elämän tavasta, mua pelottaa. En halua syödä normaalisti enkä lopettaa tätä kontrolloimista. Tää on se juttu missä oon ainakin hyvä ja johon voin itse vaikuttaa, vaikka koko muu maailma sanos mitä. 

Tää on ollu ihan hullu vuosi, niin paljon asioita on tapahtunut ja niin moni asia on muuttunut, eikä mikään tule olemaan koskaan, kuten ennen. Mie voin kuitenkin sanoa, että selvisin taas vuoden, enkä päättänyt sitä kesken. Ehkä se mikä pitää mua elossa on pakonomainen laihduttamisen halu ja ehkä mussa elää vielä pieni toivon kipinä, joka uskoo, että ehkä vielä asiat muuttuis ja saisin halua elää, etten tuottais pettymystä mun läheisille.

Tapasin myös vuosi sitten erään ihmisen. Ilman häntä en välttämättä ois enää täällä... Tämä henkilö varmaan tulee lukemaan tämän postauksen ja haluan sanoa, että oot aivan älyttömän ihana ihminen ja tärkeä mulle!<3 Mie lupaan sulle, että me tavataan vielä kasvokkain jonain päivänä. Toivottavasti mahdollisimman pian. Aijon tehdä sen todeksi, enkä petä sua sen suhteen! Oon kertonu sulle monia asioita itestäni joita kukaan muu ei tiedä sun lisäksi. Oot mulle yks läheisimmistä ihmisistä tällä hetkellä. Kuvittele me ollaan tunnettu jo vuosi. Kun on tuntenut toisen jo vuoden se ystävyys ei varmasti katoa koskaan! Varsinkin kun ollaan juteltu päivittäin. Enkä mie aijo jättää sua ikinä yksin ja jos/kun joudun osastolle se on vain väliaikainen aika jolloin me ei  ehkä pystytä jutteleen niin useasti, mutta se on vain väliaikaista, eikä kestä ikuisuutta.