I'm losing myself Trying to compete With everyone else Instead of just being me

Mulla on tasan kuukausi aikaa laihtua niin paljon kun irti lähtee. 26 päivä käyn arvioinnissa osastolla. Minusta tuntuu, että ne vain nauraa mut pihalle. Joulu tuli ja meni ja vaikken paljoa ole syönyt niin silti tuntuu ku oisin yhtäkkiä taas lihonu 10kg ku katsoo peilistä ja siksi en uskalla käydä edes puntarilla, koska pelkään sen olevan totta. Mietin vain, että miten se voisi olla mahdollista? Miksi näytän yhtäkkiä entistä paksummalta? Haluan päästä 49kg kun menen käymään siellä osastolla. Mietin mitä ne edes sanoo kun tällänen läski pallero saapuu sinne. Mua hävettää mennä sinne tän kokosena. Olen lihava.  Silti mietin miten mulle mahtuu xs ja s kokoset vaatteet ja miten tän kokonen ihminen niitä voi edes käyttää? Paidoissa käytän xs kokoa ja housuissa s kokoa. Mitä hemmettiä? Mun bmi on tällä hetkellä 19.3, mutta voiko se valhedella? En voi olla näin lähellä alipainoa, mutta näyttää tältä.

Huomenna suunnittelin meneväni ulos lumikenkäilemään, jos ei ole aivan hiton kova pakkanen. Saampa siinäkin kulutettua muutaman kalorin lisää. Pitää alkaa tekemään enemmän treeniä kotona, eikä olla tällänen laiska paska joka istuu päivät pitkät koneella ja kattoo telkkaria.... Haluan vaan saada ajatukset pois elämästä ja keskittyä vaikka siihen ruudun vahtaamiseen.

Musta on myös alkamassa tuleen vainoharhanen tai jtn. Musta tuntuu, että mun perhe, kaverit ja kaikki läheiset puhuu musta paskaa ja ajattelee pahoja asioita. Välillä salaaa kuuntelen mitä ne puhuu ja jos kuulen mun nimen mainitsettavan ajattelen heti niiden puhuvan musta paskaa.

Joulu meni muuten oikein mukavasti ja sain tasan ne lahjat joita olin toivonut, enkä mitään tyhjänpäivästä jota en tarviis. Alko vain ahdistamaan se kun aloin miettimään, että tasan vuosi aloin laihduttamaan... Olin vuosi sitten onnellisempi kun nyt, vaikka vaikeasti masentunut olin silloinkin. Nyt on vain syömishäiriökin tullut mukaan. Aloin miettimään mitä kaikkea ehtii taas tapahtua seuraavan vuoden aikana. Olenko edes elossa? vai olenko päättänyt ottaa itseäni niskasa? tai sitten olen viellä samassa paskassa josta ei irti pääse. 

Tarvon väkisin silti eteenpäin, vaikka tuntuukin niin rankalta, että voisin jo luovuttaa. Tiedän, että mulla tulee olemaan rankkaa seuraavaan kesälomaan asti. Kaikki se rankkuus johtuu vain ja ainoastaan amiksessa käynistä. En jaksa työharjotteluita. Nykyistä on viellä viikko ja sitten kuukausi koulua, kaksi kuukautta työharjoittelua ja vielä yksi kuukausi koulua ennen kesälomaa. Mitä jos kulun tuona aikana lopullisesti loppuun? Mitä jos en enää jaksakkaan? Tuottaisin kaikille pettymyksen. 

Olisi niin ihanaa jos elämä olisi edes hiukan helpompaa. Pitääkö mun kestää tää kaikki. Kokoajan tulee vain lisää paskaa ja hyviä asioita ei tule lainkaan. En usko, että mun elämä helpottuu kun ja jos pääsen muuttamaan omilleni valmistuttuani. Uusi kaupunki ja tuntemattomat ihmiset ja ympäristö kun koti on satojen kilometrejen päässä. Uskon, että mulle tulee koti ikävä. Mulla ei vain ole täällä mitään miksi jäisin. Jos jään tänne niin jumahdan, enkä pääse eteenpäin. Mun ei kuulu jäädä tänne, vaan mun pitää mennä maailmalle etsimään sitä syytä miksi olla elossa. Sitä asiaa joka saa mut jäämään tänne. Haluan joskus tuntea itseni vielä hyväksytyksi ja rakastetuksi. Nyt tunnen vain kipua ja tuskaa. Tuntuu ettei kukaan välitä. Haluisin et joku halais ja kertois kaiken järjestyvän, mutta ei mulla ole ketään jolle kertoa. Oon yksin tässä maailmassa. Tai siltä se tuntuu...

Taidan kuunella BrunuhVillen kauniita biisejä loppuillan ja fiilistellä niitä :) Vaikka monet näistä saaki mut itkeen...