Terapia ja omat kokemukset

Pyynnöstä teen nyt postauksen terapiasta ja hoidosta omien kokemuksieni perusteella. Muilla ihmisillä voi olla aivan erinlaiset kokemukset kuin minulla, mutta nää on vain mun omasta näkökulmasta.

Olin 12- vuotias kun ensimmäisen kerran hakeuduin juttelemaan ulkopuolliselle. Silloin olin masentunut ja valmis jo tappamaan itseni. Terveystarkastuksessa terveydenhoitaja huomas mun olemuksen ja kysyi haluisinko mennä kuraattorille jutteleen ja mie sitten suostuin. Siellä se kuraattori yritti kysellä mun ajatuksia ja teki mulle masennus testin, josta sain tulokseksi vakavan masennuksen. Se kartotti mun ajatuksia ja asioita joita olin kokenut jne. Mulla ahdisti hirveästi käydä siellä enkä käynytkään kun vain kaksi kertaa sen luona. Se oli itseasiassa sen kuraattorin vika, koska hän sanoi ilmoittelevansa minulle loman jälkeen milloin voisin käydä siellä, mutta eipä sitä ilmotusta koskaan tullut ja käynnit loppu siihen. Kai se unohti mut...

Toinen kerta kun menin samaiselle kuraattorille oli 15- vuotiaana kun terkkari taas ehdotti sinne menemistä. Siellä en myöskään käynyt kuin 3 kertaa, koska en vain tullut sen kuraattorin kanssa toimeen ja sille oli hirveän vaikea puhua. Se ei ymmärtäny mua yhtään ja muutenkin mun ahdistus oli niin iso, etten pystynyt siellä käymään. Valhetelin sille, että mulla on jo parempi mieli, että pääsin sieltä pois.

Sittempä päädyinkin mun nykyiselle psykiatrille kun äiti huomas mun syömiskäyttäytymisen ja otti yhteyttä terveydenhoitajaan ja se taas pisti mut puoli pakolla pskykiatrille ja juorus samalla mun tilanteestä koululääkärille. Tää mun nykynen psykiatri on ihan kiva, vaikka mulla edelleen ahdistaa siellä käydä. En ole hyvä puhumaan ja musta saa irti asioita tosi hitaasti ja mulla meni monta kuukautta, että kerroin sille koulukiusaamisestakin. Aloitin käynnit sen luona viime kesälomalla. Sielläkin mulle tehtiin heti aluksi masennus testi ja sain tulokseksi jälleen kerran vaikean masennuksen. 

Mulla on jääny sellanen mielikuva, että se oli aluksi enemmänki huolissaan mun mielialasta ja masennuksesta kun syömishäiriö käyttäytymisestä. Se näky myös siellä eikä me oikeestaan puhuttu kun masennuksesta, vaikka sinne olin juurikin joutunut syömisongelmien vuoksi. Terveydenhoitaja otti asian vakavemmin ja määräs mut käymään verikokeissa, jotka olikin päin metikkoa näännyttämisen takia. Terkkari ilmoitti tulokset myös lääkärille ja muutaman terapia käynnin jälkeen pidettiinkin kaksi palaveria jossa ekassa oli vain mie, psykiatri ja lääkäri ja toisessa mukana myös vanhemmat. En voi kuvaillakkaan kuinka kamala se palaveri vanhempien kannssa oikein oli... 

Lääkäri diagnosoi mulle EDNOS:sin joka tarkoittaa mun tapauksessa juurikin epätyypillista anoreksiaa (anorexia nervosa atypica, F50.1). 

Jokin aika sitten mulla vaihtui lääkäri, koska edellinen jäi virkavapaalle ja samoin mun entinen terkkari joka myös vaihtui. Tää nykynen lääkäri on paljon tomerampi ja jäärämpi kuin edellinen joka on minusta hemmetin raivostuttavaa! Pidin jo entistä kusipäänä, mutta tää on viellä pahempi. Se laitto mulle kesto läheteet labraan, eli mun pitää käydä verikokeissa kerran kuussa ja määräst myös mut EKG:hen, jossa mun pitää luultavasti myös käydä usemman kerran. Toi on jo ehdottanu mulle masennuslääkkeitä ja yrittää pukata osastolle, mutta noihin en ole suostunut. Onneksi se ei voi mua sinne osastollekkaan pakolla viellä määrätä sillä alipainon kriteeri ei täyty.

Mulla onkin seuraava palaveri ton samaisen lääkärin kanssa ensi perjantaina... Jossa on myös psyka ja terkkari. ahdistaa sekin aivan samperisti.

Mitä mieltä olen mun saamasta hoidosta sitten? Noh... Musta tuntuu, ettei mua olla otettu tarpeeksi vakavasti aina. Samalla mulla on jäänyt kuva, että toi lääkäri vittuilee mulle. (Hän on nuori miespuollinen lääkäri.) ja aikaisempikaan vanhempi mieslääkäri ei osannut sanoa muutakun, että hän on sitä mieltä, että minun pitäisi mennä osastolle ja samaa sanoo nykyinenkin. Kyselevät multa mitä oisin valmis tekemään parantuaakseni, vaikka en jumalauta ole parantumis myönteinen! Psykiatri onneksi ymmärtää mua paremmin ja sanookin, ettei mua voida hoputtaa paranemaan jos en itse ole siihen valmis ja se tulee ajan kanssa. 

Psykiatri sanoo, että on huolissaan musta ja pelkää mihin tää voi mut johtaa. Kaikki mua hoitavat ihmiset vain jankuttaa sitä, että voin kuolla jos en lopeta tätä. Ihanku mie siitä välittäisin? Mie välitän vain siitä, että paino jatkaa tippumista ja laihdun.

Kuitenkin suosittelen kaikkia menemään terapiaan jos tuntuu siltä, että haluaa puhua jonkun tuntemattoman kanssa. Siitä voi olla suuri apu. Mun pitää rampata noissa paikoissa vasten omaa tahtoa, enkä saa lopettaa käyntejä vaikka haluisinkin. Terapeutit osaa kyllä kaivaa asioita, joita itse ei ole tullut ehkä ajattelleeksi ja vetää naruista jotka saa sut näkeen uusia asioita ja tapoja. Jos et ole vaaraksi itsellesi tai muille, alipainoinen, tai muuten täytä pakkohoidon kriteerejä niin ei tarvitse pelätä sinne pakkohoitoon joutumista ellet sinne itse halua. Kuitenkin jos tila on vakava niin voidaan määrätä käymään pakosta hoidossa. Jos tuntuu, että ihminen on väärä eikä pysty puhumaan, tule toimeen tai jotain niin voit vain lopettaa käynnit ja etsiä toisen ihmisen kuuntelemaan jos ei jonkun kanssa synkkaa.

Toivottavasti tästä postauksesta oli apua jos joku miettii hakevansa apua tai olla hakematta... Kysymyksiä ja kommenttia saa heittää vapaasti.