Koulukiusaaminen ja omat kokemukset

Kuten huomaa vaihdoin blogin nimen. Se olkoon tästä eteenpäin "Elämä Vaa'alla". Minusta se kuvaa paljon paremmin tätä blogia kuin aikaisempi ja sillä on useampi merkitys. Sen enempää selittelemättä mennään tämän blogin aiheeseen, joka koskettaa mua itseäni henkilökohtaisesti PALJON. Kuten otsikostakin jo saattaa päätellä aiheena on koulukiusaaminen.

Omalla kohdallani kiusaaminen alkoi jo hyvin varhaisessa vaiheessa eskarissa. Olin vielä silloin iloinen ja leikkisä lapsi, kuten kuka tahansa muukin. Hieman pyöreämpi vain, vaikken kuitenkaan mikään lihava vaan lapsenpyöreä. Eräs poika aloitti tämän touhun, kutsun häntä nyt vaikka kirjaimella J. Jo ensimmäisinä päivinä J alkoi haukkua minua eskarilaiseen tyyliin "tyhmä, idiootti, läski" ja otti kädestä leluja, töni, juorus musta jne. Muutkin eskarin lapset alko syrjimään mua eikä ottanu leikkeihin mukaan. Kerroin asiasta mun vanhemmille, että J kiusaa minua, mutta eivät ne ottanut asiaa tosissani, vaikka useampaan kertaan sen sanoin. Luovutin lopulta ja kiusaaminen vain jatkui eskarin päättymiseen asti. Muistan aina kun eskarin pihalla oli sellainen korkea kumpare, jonne menin aina seisomaan kun eskari loppui, kun odotin isän tulevan hakemaan minua. Muutenkin vietin siellä päällä istuskellen paljon aikaa. En saanut ollenkaan ystäviä eskari aikana ja ainoa ystäväni oli erissä eskarissa.

Odotin ala- astetta innolla ja muistan vieläkin ekan päivän. Meidät jaattiin luokkiin ja pääsin parhaan ja ainoan ystäväni kanssa samalle luokalle ja oltiin tosi onnellisia siitä ja istuttiinki heti luokkaan vierekkäin. Kuitenkin tää J sattui tulemaan samalle luokalle kun mie. Meinasin alkaa itkemään, mutta kontrolloin tunteeni piiloon. Sama homma jatkui ja tämä J kiusasi mua edelleen. Piilotti mun tavaroita, kuten penaalin aina roskakoriin, nimitteli, töni, jahtas, juorus, levitti huhuja ja sai kaikki karttamaan mua kuin ruttoa. Erityisesti mulle on jääny mieleen kun se kerran sano "Miten sie voit olla noin ruma?" ja "Jos sie kuolisit niin ei kukaan sua jäisi kaipaamaan", sekä ne kerrat kun se väitti opettajalle etten ole tehnyt tehtäviä, vaikka olinkin. Sitten opettaja tuli tarkistaan tilanteen ja joskus mulla oli saattanu jäädä muutama tehtävä tekemättä niin se pisti mulle vain miinuksia johonki vihkoon... Monesti se sylki omaan käteensä ja lähti jahtaamaan mua, että vois pyyhiä sen muhun.

Nelos luokalla meän luokalle tuli uusia oppilaita M sekä S ja se ja J ystävysty heti niiden kaa ja se M ja S alko käydä mun kimppuun myös. Jos meän istumapaikatki jaettiin uudelleen ja istuin jonkun noiden taakse tai eteen niin ne alko työntää väkisin mun pulpettia ainakin metrin kauemmas, vaikka itse istuin siinä välissä.. Penkkiäkin ne vetas joskus mun alta. En saanut edes keinua rauhassa vaan ne tuli heti huuteleen "Mee läski vittuun, se on meän vuoro!". Mun kaveri ei joutunu niiden kiusaamisen kohteeksi vaan se olin pelkästään minä. Yritin ala- asteellaki kertoa opettajille, mutta ei se auttanu. Otti vain ne kiusaajat puhutteluun, mutta se yleensä vain pahensi asiaa ja ne nimitteli lisää.

Ala- asteella kävi myös yks muukin tapaus 6- luokalla kun yksi tyttö tuli mun ja mun parhaankaverin väliin. Se halus ystävystyä meidän kanssa ja tottakai me annettiin sille mahdollisuus. Se oli rinnakkais luokalta sekä ihan uskovainen. Aluksi meillä meni hyvin ja se kävi meillä kylässäki monesti, kunnes sitten se osottautu takiaiseksi, joka ei antanu meidän olla ikinä kahdestaan ja muutenkin oltiin muka niin isoja 6- luokalla ja tää tyttö käyttäyty tosi lapsellisesti ja omituisesti. Hän alkoi ns. omia sitä mun kaveria ja sano aina, että sillä on sille jotaki kahdenkeskestä asiaa, jolloin mie jäin ulkopuolelle ja yksin. Me puhuttiin mun kaverin kaa ja päätettiin, ettei haluta olla enää sen kanssa kun ei tultu sen kaa toimeen ja muutenki ei tykätty sen käytöksestä. Yritettiin vältellä sitä ja hienovarasesti sanottiin, että me haluttais olla ihan kahdestaan. Se ei kuitenkaan sille riittäny vaan se kirjaimellisesti seuras meitä kuin eksyny lapsi.... Mentiin sitä monesti piiloon ja tehtiin kaikkemme, että päästäs siitä nätisti eroon. Se meni ja kerto opettajille, joka sitte laitto meät koulu kuraattorille puhumaan "rikkinäisestä ystävyyssuhteesta". Me käytiin siellä ja sanottiin ihan suoraan ettei haluta olla sen kanssa. Ei se kuraattori asialle sitten mitään voinut ja jätettiin siihen. Tää tyttö kävi isänsä kanssa yks päivä mun kotonaki itkemässä sitä etten halua olla sen kaveri ja kui sillä ei oo kavereita. Meinasin sanoa, että kattos peiliin ja kysys miksi. Se ei siltikään jättäny meitä rauhaan, vastakun sitte kun mie sain tarpeekseni ja sanoin sille, että "Mee vittuun tai lyön kirveellä päähän". Tiedän, että sanoin typerästi, mutta olenhan temperamenttinen luonne ja kun mulla menee hermot niin mulla myös menee...

6- luokalla aloin jo miettimään itsemurhaa ja miten tappasin itteni. Mun masennus alko luultavasti silloin. Mua ei kiinnostanu mikään paskaakaan, enkä ollut enää iloinen ja energinen itseni vaan itkunen ja surullinen.

Ylä- aste alko ja jo hetken ajattelin, ettei kiusaaminen enää jatku ja nyt ottasin roolin päälle ja alotan kaiken alusta, ettei kukaan vain kiusais mua. Seiska leiri meni hyvin ja kaikki tuntu mukavilta, enkä kuullut koko viikkonloppuna ikäviä kommenteja. Pääsin jopa sen mun kaverin kanssa samalle luokalle, eikä J, M tai S myöskään sattunu mun kanssa edes samalle luokalle. Kuitenkin kun koulu alko ja huomasin, etten pysty esittään sellasta niinku muut. En osannu olla äänessä ja olla sosiaallinen. Olin ujo ja hiljainen. Tästä luokasta KAIKKI poika puolliset alkokin nopeaa kiusaan mua. Tytöt ei ollu mun kaa juuri missään tekemisissä, eikä myöskään ottanu porukkaan. Tällä kertaa mulla ei ollut fyysistä kiusaamista vaan kaikki oli henkistä ja vaikka ala-asteella mulla oli jo raskasta kiusaamisen kanssa niin nyt kaikki oli vieläkin raskaampaa.

Tällä kertaa mua nimiteltiin nimillä "peikko, läski, sotanorsu, trolli". Olinki paisunu yläasteeseen mennessä merkittävän ylipainoiseksi diagnosoitumattoman BED- syömishäiriön takia, jonka itse kuitenkin tunnistin. Olin jo luovuttanu avun hakemisen, enkä edes siihen vaivautunu, koska ajattelin, että kyllä mussa on oltava jotain vikaa, että mua kiusataan vaikken ole kelleen mitään ikinä tehnyt.

En kestäny itekkään kattoo itteeni peilistä, vaan kartoin niitä mahdollisuuksien mukaan. Kävin kuraattorillakin kerran terkkarin lähetyksestä, mutta mulla ahdisti niin paljon etten siellä voinu käydä. Ei ollu päivääkään kun mua ei oltas nimitelty, matkittu tai muuten kiusattu ja jos edes yksi sellainen päivä sattui se olikin jo legendaarista. Liikunta tunnit oli hirveitä. Mua hävetti...Peileissä jossa jaettiin huuto äänestyksellä olin aina viimeinen joka valittiin ja menin siihen joukueeseen mikä jäi vikaksi. Joskus aloin itkemään tunnilla, mutta piilotin kyyneleet. Itsetuhoisuus tuli myös kuvioihin. Suunnittelin miten tappaisin itseni, mutten kuitenkaan niin tehnyt. Jos joku kysyi miten menee väitin kirkkain silmin, että kaikki on hyvin.

Käytävillä sain vain halveksuvia katseita ja huutelua perään. Jos mokasin tunnilla jossain kysymyksessä niin kaikki hajos nauramaan ja osottelemaan. Ylä- asteella en enää pystyny edes käymään koulussa syömässä, koska mua ahdisti niin paljon. Opettajiakaan ei kiinnostanu, vaikka ne näki kui mua kiusataan. Kukaan ei tehny mitään... Mie vain olin pilkattavana ja yksin. Uskoin kaiken mitä ne mulle sano.

Sain ylä-asteen  9-luokalla joitain tyttöpuollisia kavereita mun luokalta ja olin niiden kaa, eikä mun enää tarvinu olla yksin, vaikka olin silloinkin ainoa koko meän kaveriporukasta jota kiusattiin. Ylä- asteelta mulla on erityisesti jääny mieleen kun kävelin käytävällä niin yks meän luokan pojista huus perään "TUM TUM TUM TUM!" ja kun istuin liikassa salin reunassa ja mua haukuttiin taas kerran sotanorsuksi ja sanoin kerrankin vastaan jotain (en muista mitä) niin mulle vastataa "Kato nyt ittees kui lihava oot!". Sotanorsu nimen ne kai anto mulle siitä, kun yks meän luokan poika pölli multa tussin ja menin väkisin ottaan sen takas niin se huus mulle et "Hitto mikä sotanorsu!". Yleisemmin mun perään vaan kylläkin huudeltiin, että "Peikko!!!!" kun toi sotanorsu. Mun kiusaaminen loppui vasta kun ysin päättäjäiset oli ohi. Kukaan mun kiusaajista ei ole ees ottanu minkäänlaista vastuuta, vaan päässy ku koira veräjästä. Noita mun kiusaajia oli yli kymmenen ylä-asteella.

Tässä oli mun tarina tiivistettynä, vaikka siltikin aika pitkä... Toivottavasti jaksoitta lukea edes loppuun. Kiusaaminen on jättäny muhun elinikäset arvet, eikä ne tuu koskaan parantuun, enkä tuu mun kokemuksia ikinä unohtaan. Kiusaamisen takia mie masennuin. Pahimmillaan vielä tappasin itteni kiusaamisesta johtuvien seuraamuksien takia. Mulla on kiusaamisen lisäksi muutenkin tapahtunu muutama surullinen asia, joka mut tähän on johtanu. Kiusaaminen on väärin, eikä sitä pitäs kenenkään tehdä. Se on asia mikä saa ihmiset tappaan ittensä liian kauan jatkuneena.

Jos joku tämän tekstin lukeva kärsii juuri nyt koulukiusaamisesta yritä hakea apua jooko? Sun kiusaajilla ei ole oikeutta kiusata sua. Olet arvokas, kuten kaikki muutkin, etkä sitä ansaitse. Tee kaikkes sen pysäyttämiseen. Kerro vaikka poliisille jos ei muu auta. Kiusaaminen ei ole hyväksyttävää ja se voidaan lukea rikokseksi ja sie oot uhri. Älä anna periksi vaan taistele!<3 Mulle voi lähettää s-postia niin voidaan vaikka jutellakki.