Mun päässä valtaa ajatus "Et saa syödä, kieltätäydy syömästä." Ruoka on mun vihollinen ja sen kanssa on vaikea elää, koska ruokahan on ihmiselle välttämätöntä hengissä selviytymiseen. Se on täyttä paskaa, että väitetään, ettei syömishäiriöiset haluaisi edes syödä herkkuja tai yleisesti muutakaan ruokaa ollenkaan. Kyllä mullakin joskus tekee mieli, vaikka suklaata tai jäätelöä. Juttu on vain siinä, että se sairaus ei anna koskea niihin ja käskee olla syömättä, vaikka kuinka himottais ja jos sitten itsehillintä pettää ja menee vetään enemmän ruokaa kun syömishäirö mörkö antaa luvan saa kohdata seuraukset. Ahdistus on silloin sietämätön ja mörkö käskee tunkea sormet kurkkuun ja oksentaa kaiken ulos. Se ei ole siis oikeasti totta, että väitetään, ettei syömishäiröiset oikeasti haluaisi syödä mitään ja he ovat itsehillinnän mestareita. Se on se sairaus, joka käskee pysyä erossa ruuasta ja noudattaa annettuja käskyjä.
Kun muistaa edellisen kerran, kun itsehillintä on pettänyt ei halua enää kohdata samaa tilannetta uudelleen. Syömishäiriöissa on se juttu minkä oon itse huomannut, ettei sitä pääse pakoon kuten masennusta pääsee. Masennusta voi juosta pakoon ja hetkellisesti olla siltä piilosta, vaikka se kyllä löytää pian uudeleen. Syömishäirö kirjaimellisesti alistaa tahtoonsa ja kun ennen itse pystyi pitää kontrollia kaikesta niin nyt se on poissa ja se on ottanut sen haltuunsa. Aivaimet on luovutettu sille.
Ruoka aiheuttaa mulle ahdistusta. Ruuassa on liian paljon kaloreita. Jos menisin syömään jotain vähänkin väärää mun koko päivä ois pilalla. Mie en pysty enää nauttimaan ruuasta, koska mietin paljon missäkin on kaloreita ja syönkö liikaa. Ja ruuan vastustamiseenkin kuluu hirveästi energiaa... Se, että saa itsensä pidettyä kontrollista ja sortumatta syömään kiellettyjä ruokia on oikeasti raskasta. Mullakin tullee sellanen noidan kehä, että ajattelen, vaikka jonkin ruuan syömistä sitten tulee kauhu kaloreista ja ahdistuksesta, joka syömisen jälkeen on ja se sitten alkaa ahdistamaan ja lopulta päätän jättää syömättä.
Mulla on välillä sellaine olotila, kun mulla olisi kaksi persoonaa. Toinen on vahvempi ja määrää tahdin. Toisen on vain toteltava ja tehdä mitä käsketään. Joskus käyn tappelua oman pääni sisällä ja se on kun mun ajatukset ois yks taistelukenttä. "Tänään pidän buustipäivän ja voin syödä ylimääräisen mukillisen jugurttia ja mysliä." "Ei saatana läski onnistu, paasto päälle!" Kuten ehkä arvaakin jo kumpi sitten voittaa. Meen kattoon itteeni peilistä ja nään löllöpalleron ja päätän, että nyt on pakko kituutaa ruuissa...Heti kun menee yli 300kcl tulee paniikki...Heti kun se menee sen rajan yli niin tunnen epäonnistuvani ja, että lihon. Buustipäivien pitäminen on yhtä helvettiä koska jos menee yli 500kcl niin se on pakollinen tarve oksentaa...
Mun ruokavaljo on aika yksipuollinen, koska kiellettyjen ruokien lista on paaaaljon pidempi kun sallittujen. Yleensä mitä syön arkena on: aamulla kuppi jugurttia ja päivälliseksi valmis riisipuuroa/ kasvispihvi/kalakasvis pyörykät/pinaattikeitto tai salaattia. Viikonloppuna skippaan kokonaan aamupalan ja syön vain päivällisen ja jos mahdollisuus paastoan. Sallittuja herkkuja ovat pepsi max tai joskus sillointällöin läkerol aski. Juuri muuta mie en syö mitä en oo luetellut. Kaikki rasvainen tai sokerinen on nou nou, enkä koske niihin edes pitkällä tikullakaan. Lisäksi luettellut on helppo oksentaa ulos...Paitsi läkerol, joka ei tuu ylös kirveelläkään.
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Nyt vähän tämän päivän tapahtumista:
Whohoo! Kävin tänään puntarilla ja pääsin tavoitelukemaani! 55kg! Jes! Mun tavote oli, että pääsisin syntymäpäiviin mennessä tuohon lukemaan ja se olisi vähän kuin lahja itseltä :D Tein sen! Oon nyt niin ylpeä itestäni :) Seuraavaksi lähenkin tavoittelemaan 50kg välitavoitettani. Sitten ollaankin jo alipainon puolella :). Punnitsemisen jälkeen mulla tuli aivan mahtava olo ja tuntui kun kaikki se itsehillintä ja jumppaukset olisi palkittu. Kontrollin tunne, joka valtaa kun näkee painon laskevan.
Eilen hain postista paketin jossa oli kahdet farkut ja molemmat kokoa 36! Ne mahtu mulle tosi hyvin jalkaan ja olin ihan sillee "wuuuuuuut!? Onko mulla oikeesti 36 koon housut jalassa!" Isoimillaan mun housujen koko oli kuitenkin 44...Hui kamala.
Tulin äsken yhteispalaverista jossa oli lääkäri, terveydenhoitaja ja psykiatri... Puhuttiin mun suhteesta ruokaan, painonlaskusta ja yleisesti voinnista ja jaksamisesta. Mut punnittiin myös siellä. Lääkäri sano, että se oli jo ottanu yhteyttä osastolle ja sieltä tulee pari ihmistä tänne mun paikkakunnalle arvoimaan mun tilaa ilmeisesti halusin tai en... Kuulostaa siltä, että joudun pian osastolle. Mie en oikeesti halua. Sitte ne vaa puhu kui mun paino on taas tippunu eikä näin voi ikuisuuksiin jatkua ja jossain tulee stoppi, että meen vain entistä huonompaan kuntoon kokoajan. Yhteispalaverin ne kans haluis pitää mun vanhempien kaa ensikuun puolella. Hitto, että ahdistaa se! Ahdistavampaa tilannetta ei oo olemassakaan. Psykiatri aiko olla yhteydessa mun porukoihin.
Iskä haki mun palaverista ja kerroin autossa, että ne haluis pitää yhteispalaverin. Iskä heti vaa alko kysele "Punnittiko se sinut?" mie vastasin, että "joo" sit se sano "Lopeta jo tuo homma ja älä laihduta enää!" Sanoin, että "Ei se kuule oo nii helppoa enkä mie halua olla norsu" Se alko "Missä kohtaa sussa on muka ylimäärästä?" Mie sanoin, että "Jokapaikassa" se sano sitte lopuksi "Ens kerrallako sulla on palaveri voi olla, että enskerralla sut laitetaan osastolle ja mie aijon olla samaa mieltä. Mitä pikimmiten sen parempi, mie en aijo kattoa ku sie tapatat ittes."
Äitiki kävi äsken mun huoneessa ja kyseli miten meni ja mie kerroin samatku iskälle ja painon ku se kysy niin se alko taas "Sun pitää ottaa ittees niskasta kii! Sun valmistuminenki myöhästyy jos joudut osastolle, etkä pääse opiskeleen toiselle paikkakunnalle."
Mua itkettää ja on kamalan paha olla. Musta tuntuu, että oon ihan yksin tän kaiken kanssa. Noi ei tajua, etten mie halua parantua enkä alkaa syömään yhtään enempää. Haluan olla pieni ja keijukaisen kevyt. En tiä mitä teen. Mulla kävi palaverissaki mielessä, että entä jos tappasin itteni niin ei tarvis kestää.
Sä oot rohkea, kun puhut vanhemmille noin avoimesti, mun vanhemmat ei onneksi tiedä mitään. On hyvä, että susta välitetään, vaikka se ei olekkaan aina kivaa. Mäkään en halua, että kukaan estää mua. Toisaalta mun tapauksessa ketään ei tunnu enää kiinnostavan laihdunko. Parempi olla sitten yksin. Tsempit sulle! Oot kyllä oikeesti niin hurjan rohkea ja avoin. <3
VastaaPoistaKiitos! Mie yritän olla avoin, mutta se on kamalan vaikeaa. On paljon asoita mitä mun porukat ei tiedä ja mua pelottaa, että psyka ja lääkäri kertoo niistä yhteispalaverissa.
PoistaUskon, että kun alat meneen huonompaan kuntoon niin sun vanhemmat ja läheiset varmasti alkaa puuttuun peliin... Toivon tsemppiä myös sulle! :)
No nään mun vanhempia kerran kuussa, että tuskin ne tulee tietämään. Aina vaan hymyilen kun nähään ja syön suht normaalisti vaikka se ois kuinka vaikeeta. Tai sitten vaan sanon syöväni jossain kaverin kanssa, eikä ne arvaa mitään. Valehtelen niille vaan ja varmaan tästä lähtien kaikille...
PoistaVoih :/ Mie en toivo tätä kohtaloa kellekkään. Toivottavasti jossain kohtaa uskaltaisit kertoa.. On niin paljon helpompaa kun ei tarvi salailla (paljoa).
PoistaEt sie ole yksin. Kyllä nuo ajatukset, ettei tahdo parantua ja alkaa syömään, on aika tavallisia siun tilanteessa ja siksi ymmärrettäviä. Voi olla, ettei siun vanhemmat välttämättä tajua, miten kannattaisi tilanne kohdata. Tuntuu, että he ovat peloissaan, ja siksi eivät ehkä toimi kaikkein järkevimmällä tavalla, varsinkin kun ottaa huomioon, että Suomessa ei kovin hyvin tiedetä syömishäiriöitten hoidosta yleisesti.
VastaaPoistaItsensä niskasta kiinni ottaminen kun ei auta, ja erityisen vaikeaksihan sen tekee se, ettei sitä edes halua. Ymmärrän hyvin tuon ajattelumallin.
Tuonne johonkin kirjoititkin että susta tuntuu, että sussa on ne kaksi puolta -se anoreksia ja sitten se terve puoli. Niinhän se menee. Ja kuitenkin se siun terve puoli kaipaa sitä, että sinusta välitetään ja sinua rakastetaan sellaisena kuin olet. Ja tosi hyvä niin!
Älä tapa itseäsi. Olet vaikeassa tilanteessa, mutta on olemassa selviytymisen tie ulos.
Toivon, että vanhempasi osaisivat peloltaan kertoa sinulle, miten tärkeä olet, ja he haluavat sinulle hyvää, vaikka ilmaisevatkin sen ei-niin-hyvin. Kuitenkin olet heille tärkeä.
Minun mielestäni olet hyvä ja riittävä juuri sellaisena, kuin tässä kerrotkin olevasi :)
Kiitos :) En ole itseäni nyt tappamassakaan, vaikka houkuttelevalta kuulostaaki. Yritän alkaa pikkuhiljaa valmistumaan osasto hoitoon, koska tuntuu ettei mulla ole muitakaan vaihtoehtoa. Kunhan vaan vanhemmat alkas tajuamaan, etten halua alkaa syömään ja parantua. He kun luulevat, että voisin parantua sormea napsauttamalla.
PoistaKuulostaapa ikävältä, että sun vanhemmilla on tosiaan tuollainen käsitys asiasta. Ehkä sinä voisit vinkata, että he vähän perehtyisivät aiheeseen?
PoistaKyllä se osasto kuullostaa ihan järkevältä ajatukselta. Toivottavasti myös sitten oikeasti olet sinne menossa.
Tekisi kyllä mieli sanoa, että pitäiskö niiden perehtyä asiaan hieman tarkammin ja ottaa selvää kuinka haastavaa ja hidasta toipuminen on ja kun se voi viellä uusiakkin. Sekä se, että en ole parantumis haluinen.
VastaaPoistaMie vaan mietin, että mitä hyötyä siitä osastosta on mulle, koska en halua parantua. En ole valmis.
Kannatan kyllä ideaa että vanhempasi ottaisivat selvää asiasta, vaikkapa tuolta syömishäiriöliiton foorumilta, sieltä läheisten puolelta. Ehkä hekin alkaisivat ymmärtää ajattelumaailmaasi, sisältäen myös sen, ettei sairas puolesi halua apua, vaikka terve puolesi suorastaan huutaa sitä. Se vaan vaimenee niin hiljaiseksi, pohdinnoiksi osastosta ja niin edelleen.
VastaaPoista