Mulla on aivan kamala olo. Tää olo ajaa mut hulluksi! Jos mie en oikeesti pääse kohta aamupuntarille lopetan syömisen kokonaan. Tuntuu, että oisin lihonu vaan tai jotain. Oon kamala possu! Lihava läski paska, jolla mikään ei onnistu. Hitto, että ahdistaa. Mie ostan kyllä kohta oman puntarin ku sellanen tulee vastaan, koska ei tästä tuu hitto mitään kun porukat on kokoajan kotona ja sittekkun oon vähänaikaa yksin niin se aika menee siihen, että etin puntarin pattereita enkä edes niitä löydä. Miten hitossa voisin puntarille mennä jos ei oo ees pattereita siihen.
Itkettää ja sattuu kokoajan. Huomenna psykalle aika, mutta en tiedä mitä sille edes kerron vai esitänkö ettei oo mitään, vaikka asiat ei oo ollu ikinä näin huonosti. Anoreksia on saanu musta niin tiukan otteen ja se painaa mua vaan entistä syvemälle ja mun ajatukset kieroutuu päiväpäivältä. Tuntuu, että syön aivan vitusti liikaa vaikkean syökkään kun 300kcl päivässä paitsi buustipäivänä jolloin yritiän syödä vähän enemmän. Kohta tuo buustipäivätki saa loppua, koska en enää pysty niihin.
Haluan vain kuolla ja lähteä pois. Kadota tästä maailmasta niin kaikki ois helpompaa. Mie en jaksa odottaa, että jotain hyvää viellä tapahtuisi. Oon kyllästyny tähän taakkaan. En osaa sanoa kelleen miltä musta tuntuu. Mun porukat ei ymmärrä, eikä näe kui paha mulla on olla ja käskee vain hoitaa itteni kuntoon. Ku ne ei perkele tajua kui vaikeeta se on ja kun mie oon ollu masentunu niin saatanan monta vuotta, ettei täältä nopeesti nousta ja paraneminen kestää ainakin puoleksi niin kauanko oon ollu masentunu ellei kauemminkin tai ollenkaan.
Oon miettiny itsemurhaa vakavasti jo niin monta kertaa, enkä tiedä mikä mua estää toteuttamasta sitä. Mikä mua pidättelee täällä? En oikeesti tiedä, koska en odota elämältäni yhtään mitään, enkä jaksa innostua mistään. Tuntuu, että oon täällä vain koska on pakko. En vain ole varma onko mun sittenkään pakko, jos mie vaan lähtisin... Oon ruma, läski, epäonnistunu, tyhmä, idiootti, itsekäs, huono ihminen, arvoton, eikä musta oo ikinä mihinkään eikä koskaan tuu olemaankaan. Lisäksi ei mua kukaan tarvi, joten miksi jäisin tänne.
Kirjoittaminen on helpompaa kuin puhuminen, ainakin siinä mielessä, että sanojaan ehtii miettiä vähän pidempään.
VastaaPoistaKirjoitat tuolla, ettet tiedä, uskallatko kertoa huomenna psykologille ajatuksistasi.Kirjoitit eiliseen kommenttiini, että lihomisen pelko on liian suurta kertoaksesi ajatuksistasi eteenpäin, ja siksi se askeleen ottaminen kohti parempaa on vaikeaa.
Viisi sanaa. Viisi ensimmäistä tässä bloggauksessasi, otsikkosi. Nuo viisi sanaa kertovat paljon. Huomaatko itse? Sinä haluat parempaa, muutenhan otsikoksesi tuo ei olisi päässyt.
Viimeisessä kappaleessa kerrot itsetuhoisista ajatuksistasi, jotka vääjäämättä ovat mieleesi hiipineet.
"Oon kyllästyny tähän taakkaan". Vaikken tunnekaan sinua, voin uskoa tämän.
Kuvani sinusta, se on niin melkoisen erilainen, kuin mitä kerrot toiseksi viimeisessä virkkeessä. Vaikken sinua juuri tunnekaan.
Esimerkkinä todettakoon se, että se ensivaikutelma, jonka sinusta eilen blogiisi löydettyäni sain, on kaikkea muuta kuin se, että olisit tyhmä. Jos lukisit blogiasi ulkopuolisen silmin, näkisit saman. Ja varmasti sama pätee myös listaamiisi muihin asioihin.
Sinä tarvitset apua. Tämä tekstikin kertoo jo otsikosta lähtien sen, että apua sinä myös kaipaat; sen, että olisi vähän helpompi hengittää.
Pidän sinua arvokkaana, ja olen iloinen, että olet olemassa :)
Pyydän, että kerrot huomenna psykologille ajatuksesi. Se kirpaisee kun tapahtuu, mutta sen jälkeen sinut valtaava olotila on jotakin huippua. Suosittelen kokeilemaan :)
Ja koska kirjoittaminen näyttää olevan sinulle niin luontevaa, eräs keino kohti parempaa voisi olla se, että vinkkaisit psykalle blogistasi.
Kiitos :) Tää viesti piristi mua vähän. Kyllä minusta kirjoittaminen on helpompaa, koska se on ainoa asia johon voin keskittyä kunnolla kun taas puhun niin mun päässä on niin monta asiaa, että siitä puhumisesta ei tuu mitään ja muutenki tuntuu kun mun puhe puuroutuis tai en saa tuotettua puhetta. Välillä pelkäänkin, että musta tulee viellä mykkä.
VastaaPoistaVälillä ajattelen, että ehkä joskus mun elämä on onnellista, vaikka toisaalta en siihen usko ja se tuntuu kovin kaukaiselta.
Ylimääräiset vuodet. Niitä olen minäkin tässä yrittänyt paeta. Lukion jälkeen on tässä nyt toinen välivuosi tuon valtion velvollisuuden muodossa meille tietylle väestöryhmälle :P
VastaaPoistaLukion viimeisellä olin sen verran masentunut, että siihen yksi välivuosi tuli väliin. En tiennyt mitä tulevaisuudelta halusin, ja makasin kotona sängyn ja ruudun ääressä hmm.. aika monia satoja tunteja ainakin.
Välivuosia olen harmitellut vielä aikaan muutama kuukausi sitten, mutta nyt tuntuu siltä, ettei niissä tosiaan kyse elämää suuremmasta asiasta ole. Olen keskustellut parin samanikäisen kaverini kanssa, jotka mielestäni ovat nyt onnellisesti toista vuotta yliopisto-opintojensa kanssa. Heiltä molemmilta olen sen melkein heti alkuun kuullut: Ei niillä välivuosilla väliä ole- sitä ehtii myöhemminkin.
Niinpä. Ensi syksynä lääkikseen. Pitkälle ollaan tultu siis siitä kun kotona yksin itkin toivottomuutta.
Elämä on tässä ja nyt. Sen kun vielä itsekin sisäistäisin paremmin, vaikka edistystä on tapahtunut.
Lumienkelillä on kommentissaan tosi hyvä pointti. Suosittelen minäkin sinulle vapaaehtoiseen hoitoon hakeutumista. Syömishäiriöajatukset tietysti sinussa vastustaa ideaa siitä, mutta jos valitset hoidon, tulet myöhemmin näkemään nykyisen tilanteesi etäämmältä ja sen, että hoito on järkevä vaihtoehto.
Ihan oikeassa on lumienkeli siinäkin, että sinä olet laiha, ja syömishäiriö vain johtaa sua harhaan.
Olenkin tuonne jo kirjoittanut, että vaikutat fiksulta ja minä täällä myöskin uskon sinuun! En tarkoita tällä tietenkään niitä sh-ajatuksia, vaan sitä, että selviät tuosta sairaudesta :)
Kiitos :) Ehkä selviin sitten joskus... Kun olen sitten itse löytänyt tahdon parantua. Nyt sitä ei ole, koska ei ole uskallusta. Enkä uskalla syödä kun tiedän, että lihon... Yritän vain parhaani pysyä silti mukana elämässä kun en haluis jättää kouluakaan kesken. En voi mitään kun oon kamala yli suorittaja... Mun pitäs aina onnistua kaikessa ja saada kaiken ajallaan eikä jättää mitään kesken... Tuo pätee melkein joka asiassa. Kun päätän tehdä jotain teenkin sen pohjia myöten.
PoistaHyvä, että sie oot sitten päässyt ainakin eteenpäin :)
Tiedän tuon ajattelumallin. Ja uskallan myös väittää, että tuo ajattelumalli selittää pitkälle syömishäiriötä. En tarkoita tätä missään tapauksessa loukkauksena sinua kohtaan!
VastaaPoistaViittaan tuohon viimeiseen lauseeseen, jonka kirjoitit. siihen, että sanot, että minä olen päässyt eteenpäin. Se sisältää ajatuksen, että sinä et ole.
Tuo ajatus on oikeastaan se, minkä luulen selittävän sinun ajattelumalliasi. Mielestäni näet itsesi epäonnistujana, ja sulla on paha olla sen vuoksi.
Minä en ajattele sinusta siten, että olisit epäonnistuja. Arvostan sinua sellaisena kuin oletkin. Itse olen vähän siinä mielessä samantyyppinen, että asioiden loppuun vieminen ja onnistuminen on aivan mielettömän tärkeää. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää vähitellen, ettei kyse sentään ole elämää suuremmasta asiasta.
Viitaten uusimman postauksen kommenttiini, se demoni joka saa sut näkemään itsesi epäonnistujana, ei ole yhtä kuin mitä sinä olet. Tavallaan ymmärrät kyllä asian itsekin, ainakin ajoittain. Eikö niin?
Minun mielestäni olet arvokas ja kunnioitettava ihminen omana itsenäsi :)
Osuit kyllä oikeaan siinä, että ajattelen itseni olevan epäonnistuja ja kyllä se on totta ja se on taas yksi asia mitä vihaan itsessäni.
PoistaEn oikein tiedä tuosta, että eroittaisinko sen demonin itsestäni kun olen ollut jo niin monia vuosia masentunut niin alan mieltää sen vain osaksi itseäni...
Kiitos tuosta mitä sanoit :) Kiva jos joku edes pitää mua älykkäänä tai arvokkaana. Näen itse itteni vaan niin epäonnistuneeta ihmis olentona, enkä nää itessäni mitään hyvää...